Artikkelin lähde Kaleva
Antti Leikas: Huopaaminen. Siltala 2013.
Joskus käsiin osuu pieni kirjallinen helmi. Oulussa asuvan, mutta juuriltaan savolaisen Antti Leikkaan (s. 1967) esikoisteos Melominen (2011) napsahteli nasevasti kohdalleen, joten seuraavalta teokselta oli aiheellista odottaa onnistumista.
Uudessa teoksessaan Leikas on todella päästänyt sisäisen tarinaniskijänsä irti: kun patentti-insinöörit Hyvönen ja Tikkari löytävät itsensä keskieurooppalaisesta hämärästä kylästä ja päättävät jäädä sinne asumaan, ei tapahtumien karnevaalilla ole rajoja.
Vaikka Huopaaminen on vain vajaat kaksisataasivuinen, siihen mahtuu aimo otos lukijan uteliaisuutta herätteleviä seikkoja. Teos ei avaudu täysin ensimmäisellä lukukerralla, vaan se tarjoaa mahdollisuuden pohdiskeluun.
Miksi Tikkari keskustelee korpin kanssa? Miksi Jeesus piirtää harpilla ympyröitä kirkontornissa? Ja ennen kaikkea, mitä Kejonen tavoittelee lavastetulla tilanteella palautekeskustelussa?
Kysymykset virtaavat lempeästi sivulta toiselle. Kun insinöörit keksivät myyntiartikkelia ja toimintasuunnitelmaa kaljanjuonnin lomassa, ei toimille voi kuin hymyillä.
Absurdi on Leikaksen luoma maailma, ja tšekkiläiseltä vaikuttava kylä karnevalistinen lavastus. Kirjailija vihjaa, että kylä on epätodellinen, irrallinen kupla, jossa viivytään niin kauan kuin on tarvetta.
Hyvönen ja Tikkarikin yrittävät nousta junaan palatakseen työmatkaltaan, mutta huomaavat seisovansa laiturilla rautaveturin lähtiessä.
Välissä kommentoiva minäkertoja, kylänmies Jooseppi saapui samoin Hrabêslaviin. Hän jäi sattumalta - junaan nouseminen kun tuntui kovin vastenmieliseltä.
Sodan jälkeen Jooseppi oli kulkenut ja antanut tuulen puhaltaa läpi sydämensä reiästä. Tuon oudon kylän kohdalla tapahtui muutos, ja tuuli lakkasi humisemasta hänen lävitseen. Reikä rinnassa oli kasvanut umpeen ja mies asettui paikoilleen.
Jooseppi selostaa tapahtumien kulkua päällikkö Kejoselle, joka on tullut Hrabêslaviin kuulemaan insinööriensä seikkailuista. Hän katsoo ulkopuolisen silmin miesten toimintaa, jonka taustalla piilevät syyt paljastuvat hiljalleen. Kylään jäämisellä on aina joku syy ja se voi olla kaukainenkin. Kirjailija tuntuu viittaavan työelämän tyhjyyteen.
"Jos kysytte, mitä miehet ajattelivat elämästään ennen Hrabêslavia, minä saatan valehdella. Saatan kertoa, että Tikkari ei koskaan uskonut työhön, jota teki, vaan kaipasi jatkuvasti jotain muuta. Tai voin uskotella, että Huvone ei koskaan oppinut rakastamaan vaimoaan ja oli siksi onneton. Ehkä kertoisin, että molemmat itkeskelivät iltaisin työpäivän jälkeen, koska työ oli heille vain suuri musta möykky, joka kasvoi viikosta ja kuukaudesta toiseen keräten pintaansa tahmeaa, iljettävää karstaa."
Leikkaan teos toimii spektriä heijastavan kristallin tavoin: mikään ei tunnu asettuvan kohdalleen, vaikka kappaletta kuinka käsissään pyörittelisi.
Teoksen teemat eivät ole yksiselitteisiä.
Alusta loppuun ja lopusta takaisin alkuun kiertyvä tarina jää tiukasti lukijaan. Ja hahmot liitävät oudossa maisemassa tismalleen kuten teoksen hyvin suunnitellussa ja oikeanvärisessä kannessa.
Jenni Kinnunen
Artikkelin lähde Kaleva