Artikkelin lähde Kaleva
Jussi Lähdesmäki
"Sanoin, että lellipenikkanahan täällä pidetään, kun ne tarjosivat kovan palkan lisäksi uuden asunnon. Siinä oli oli kokolattiamatot ja paatialtaat ja kaikki, ja naurettavan pieni vuokra."
Kari Karppinen lähti Muhokselta, Honkalan kylältä - "tai tarkalleen ottaen kotitalo on ennen Honkalan kylää" - Ruotsiin vuonna 1969. Huoltoasemalla oli työtä, mutta huono palkka, eikä sillä rahalla paljon muuta saanut kuin leivän.
"Töitä olisi ollut täälläkin, tosin huonosti palkattua, ja minun lähtöni syy oli yksinomaan raha. Ei seikkailunhalu tai suoranainen puute, vaikka niistäkin syistä sinne suomalaisia paljon tuli."
Velipoika Kauko oli lähtenyt jo aiemmin länsinaapuriin, ja luvassa ollut kolminkertainen palkka houkutti parikymppisen pikkuveljen perässä.
1960- ja 1970-luvuilla Suomessa elettiin niin sanottua rakennemuutosta, joka oli nopeinta koko Euroopassa. Teollistuminen ja siihen saakka noudatetun maaseutupolitiikan perusteellinen muuttaminen johtivat vyörymäiseen maalta- ja maastapakoon.
Vuosina 1941-1950 maatilojen määrä oli kasvanut 120 000:lla, kun 425 000:lle sodassa menetyltä alueelta evakuoidulle jaettiin pientiloja uudisraivattaviksi.
Kannattamattomille ja alun alkaenkin elinkelvottomille pientiloille maksetut tuet lakkautettiin 1960-luvun puolivälissä, ja sen seurauksena maaseutu suorastaan täyttyi työttömistä.
Vuonna 1966 maan työttömyysprosentti oli 1,6, seuraavana vuonna 2,9 ja vuonna 1968 jo 4,0 prosenttia.
Maaseudun toimeentulo-ongelmia lisäsi sekin, että 1945-1950 syntyneet suuret ikäluokat tulivat työikään. Työmarkkinoille tulvi vuosittain 20 000 henkeä enemmän kuin edellisistä ikäluokista. Viidessä vuodessa markkinoille tuli 100 000 uutta työnhakijaa, eikä työtä ollut.
1950-luvulla vielä lähes puolet suomalaista sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vuoden 1950 tilastoissa 250 000 suomalaista sai perustoimeentulonsa alle viiden hehtaarin tiloilta. Vuonna 1980 vastaava luku oli enää 16 000. Tuona ajanjaksona tilaton maatyöläisväestö katosi lähes kokonaan.
Lilla Edet on kylä Etelä-Ruotsissa Länsi-Göötanmaalla, lähellä Göteborgia. Muutaman tuhannen asukkaan kylässä oli paperitehdas, ja sinne Kari Karppisen tie vei.
"Ei tarvinnut kuin tehtaalle mennä, niin työt sai aloittaa saman tien. Kaikki suomalaiset pääsivät heti töihin."
"Jos työ alkoi tympäistä, senkun valitsi toisen. Tulivat kotoakin houkuttelemaan toisiin firmoihin. Minä en vaihtanut, olin tyytyväinen paperitehtaalla", Karppinen kertoo.
Suomalaiset olivat Ruotsissa tuolloin pidettyjä ja arvostettuja työntekijöitä. Heillä oli maine, että he eivät valittaneet mistään ja tekivät lujasti töitä.
"Ruotsalaisille itselleen eivät lakaisuhommat maittaneet."
Vaikka ei Karppinenkaan lakaisemaan joutunut. Hän sai hoidettavakseen ensin vessapaperin valmistusprosessiin kuuluvan hylsykoneen, sitten pakkauskoneen. Ensin pienemmän, taitojen karttuessa isomman.
"Koulutusta ei tarvittu, eikä annettu. Homma sujui helposti."
Palkka oli kova, ja ensimmäiset kaksi vuotta sai asuakin ilmaiseksi.
"Kyllä se oli kuin taivas, vaikka en tiedäkään minkälaista taivaassa on", Karppinen muistelee 64-vuotiaana kotisohvallaan Oulun Kastellissa.
Erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomesta lähdettiin perhekunnittainkin työn perässä naapuriin. Jopa kokonaiset kylät autioituivat, kun väki lähti suurkaupunkeihin, joiden raskas teollisyys työllisti kaikki halukkaat.
Vauraaseen länsinaapuriin lähti noin 300 000 suomalaista. Suurin osa lähteneistä oli nuoria ja heikosti koulutettuja, sillä maamme silloinen peruskoulutusjärjestelmä tarjosi vain kansakoulun ja sosiaaliturva oli nykyiseen verrattuna surkea.
Ruotsiin siirtyminen oli lähtöpäätöksen tehneille suhteellisen helppoa. Länsinaapuri oli perusrakenteiltaan ja yhteiskuntajärjestykseltään hyvin samankaltainen maa kuin Suomi, ja kun suomalaisia oli lähtenyt paljon, avun ja opastuksen sai aiemmin lähteneeltä tutulta tai tuttavan tutulta.
Suomalaiset miehittivätkin monien autotehtaitten liukuhihnat niin, että niiden äärelle syntyneissä yhteisöissä tuli toimeen - sekä töissä että vapaa-aikana - osaamatta ruotsin kieltä.
Karppisen kerronnassa on lämmin sävy. Ruotsi kohteli suomalaismiestä useampaankin otteeseen hyvin.
"Kolme reissua sinne tuli tehtyä. Ensimmäinen reissu oli lyhyt tutustumismatka."
Pisin, silloin vuonna 1969 alkanut reissu kesti kahdeksan vuotta. Kun Ruotsissa syntynyt kuopus tuli kouluikään, Karppiset palasivat Suomeen ja muuttivat Raaheen. Karppinen perusti firman ja oli asettumassa jo kotimaahan.
Mutta surulliset tapahtumat veivät miehen vielä kerran takaisin Lilla Edetiin vuonna 1986.
"Velipoika kuoli, ja pian meni hänen vaimonsakin. Heiltä jäi kymmenen vuoden molemmin puolin olevat lapset sinne."
Karppinen oli kovan paikan edessä. Ruotsiin jääneet veljen lapset olivat liian pieniä olemaan yksin, mutta siellä syntyneinä liian isoja lähtemään outoon Suomeen.
"Olin lopettanut Raahen yritykseni, ja sukulaisten kanssa lopulta sovittiin, että lähdemme vaimoni kanssa Ruotsiin kasvattamaan Kaukon lapset aikuisiksi. Omat, jo isoksi kasvaneet lapset jäävät kotimaahan."
Karppinen pakkasi kimpsut ja kampsut ja perille päästyään marssi tutulle tehtaalle Lilla Edetissä.
Henkilöstöpäällikön puheille päästyään hän huomasi, että mies oli entinen työtoveri viereiseltä pakkauskoneelta, suomalainen oppipoika vuosien takaa.
"Henkilöstöpäällikkö kysyi, onko minulla asuntohuolia. Vastasin, että veljeltä jäi kyllä asunto, mutta työtä puuttuu."
"Ei puutu. Kyllä sinulla töitä on", kuului vastaus.
Tehdas antoi hyvän elannon, jälleen kerran, ja veljenlapsista kasvoi kelpo ruotsalaisia. 3,5 vuoden reissu oli raskas, mutta Karppinen on silminnähden hyvillään, että teki sen.
"Ilman meitä veljenlapset olisi erotettu toisistaan ja sijoitettu ties minne. En halunnut, että he joutuvat erilleen ja pois omasta kodistaan."
Karppisella on kerrottavaa Ruotsista vaikka kuinka paljon. Tarina polveilee ja uusia asioita putkahtaa mieleen.
Vähäiselle huomiolle ei jää se, kun hänen kätensä murskaantui paperikoneen valssien väliin. Painavat teräsrullat litistivät vasemman käden kyynärpäätä myöten.
"Olin tehnyt ylitöitä ja varmaan väsynyt, kun itse sain käteni sinne koneen uumeniin tungettua."
"Olin koneen hoitaja ja toinen suomalainen oli sen ohjaaja. Meillä oli viralliset turvallisuusohjeet, mutta työtä tehtiin urakalla..."
Kuulija jää arvailemaan, mitä Karppinen tarkoittaa.
Ruotsalaiset hoitivat Karppista aivan kuin omiaan. Toipuminen kesti puolitoista vuotta, josta ensimmäinen puoli vuotta vierähti sairaalassa niin, ettei mies päässyt edes käymään kotona.
"Mutta kyllä ne tästä käden tekivät. Leikkasivat lukemattomia kertoja ja korjailivat. Sairasloman jälkeen palasin tehtaalle, samalle koneelle, joka käden murjoi. En halunnut muuta työtä, vaikka ne tarjosivat kaikkea mahdollista. Trukkikuskista aloittivat, mutta pidin pääni."
Karppisen elämä oli Lilla Edetissä mukavaa ja leppoisaa. Melkein kaikki tehtaalla olivat suomalaisia, ainoastaan ylin johto oli ruotsalaisia. Arki ja vapaa-aika vietettiin maanmiesten kanssa, pidemmät lomat kotona Muhoksella.
Vieraita kävi paljon Suomesta, ja heille esiteltiin kerta toisensa jälkeen komeita Osloon johtavia Stenensundin siltoja.
"En minä varma ole, miten se kirjoitetaan, mutta komiat sillat ne olivat", Karppinen hymähtää.
Vaikka Lilla Edetistä on lyhyt matka sekä Norjaan että Tanskaan, Karppinen ei matkailusta piitannut. Eikä piittaa vieläkään.
"Norjassa en käynyt kertaakaan, Tanskassa kävin ristelyllä kerran, mutta sielläkään en maihin astunut. Mutta toki jotkut suomalaiset reissasivat paljonkin."
Osa Ruotsiin lähteneistä palasi takaisin kotimaahan, mutta suurin osa jäi sille tielle ainakin kymmeniksi vuosiksi, jos ei pysyvästi sulautunut monikulttuuriseen naapuriin.
Kesälomien aikaan maaseudun tyhjilleen jääneiden kotitalojen pihoihin ilmestyivät selvät merkit siitä, mitä Ruotsiin muuttaminen oli lähtijöille merkinnyt. Se piti myös näyttää kotikonnuille jääneille.
Pienten töllien pihoihin, leikkaamattomaan heinikkoon, parkkeerattiin juhannuksen aikaan uutuuttaan kiiltäviä Volvoja.
Karppinen hymyilee paljon, mutta vakavoituu, kun muistelee maanmiehiään Lilla Edetissä.
"Osa heistä ei koskaan palannut Suomeen, ei edes lomilla. Kotimaa oli kohdellut heitä niin karusti. Koillismaalta muistan monen heistä lähteneen."
Mutta Ruotsissa lähes kaikki suomalaiset viihtyivät.
"Mistään ei ollut pulaa eikä tarvinnut säästellä. Autoakin sai vaihtaa, jos siltä tuntui. Ensimmäinen oli viistoperäinen volkkari 1600 TL, viimeinen vasta oli se ruotsinsuomalaisten ikoni Volvo."
Vaikka palkka oli kova ja eläminen halpaa, kotiintuomisiksi Karppiselle ei rahaa kertynyt.
"Ei minulla ikinä raha talteen ole jäänyt", hän hymähtää ilman surumielisyyden häivää.
Artikkelin lähde Kaleva