"Hyvää joulua oppettajalle"

Jussi Lähdesmäki

Tuija Höynä (s. Perälä) syntyi Suomesta Ruotsiin muuttaneeseen perheeseen vuonna 1964. Hän asui Ruotsissa 11 vuotta elämänsä alusta, kunnes perhe muutti takaisin Suomeen, Raaheen.
Ruotsiin juurtunut tyttö ei olisi halunnut vanhempiensa kotimaahan, kun nämä päättivät palata.
"Mutta minulle luvattiin koira. Se hyvitti mieltäni. Koira oli collie."
Ensimmäisen Suomessa käymänsä koululukuvuoden jouluna Tuija ojensi opettajalleen joulutervehdyksen.
"Hyvää joulua oppettajalle", siinä luki.
"Huomaan, että häpeän vieläkin, kun en osannut kirjoittaa sitä oikein", hän hymähtää.
Ensiaskeleet Raahessa järkyttivät ruotsalaiseen elämään ja ruotsin kieleen oppinutta 11-vuotiasta. Tyttö ei osannut suomen kieltä tarpeeksi, hyvä että ymmärsi sitä, ja koulua piti käydä. Edeltäneen kesän suomen kielen tehokurssi ei juuri asiaa auttanut.
"Se oli hirveää. Sekin järkytti, että koulussa piti oikeasti tehdä jotain, opiskella tosissaan. Eihän Ruotsin kouluissa tehty eikä tehdä mitään", hän virnistää.
Mutta koulu lähti sujumaan alkukangertelun jälkeen. Höynä sai Raahessa nopeasti uusia ystäviä ja sopeutui varsin helposti hänelle uuteen maahan.
"Voitin alun vaikeudet. Olen sinnikäs ja tein paljon töitä."
Höynä kävi lukion Raahessa ja pääsi Oulun yliopistoon. Kieliä opiskelemaan, kuinkas muutenkaan.
"Mutta vieläkin suomi on kielistä puhuttaessa heikko kohtani. Suomeksi kirjoitetut aineet ja tekstit ovat aina olleet minulle myrkkyä."
Nyt kahden aikuisen pojan äiti opettaa ruotsia ja englantia Merikosken yläasteella.
Ja ääntää ruotsiaan ihailtavan kauniisti, kuin riikinruotsalainen konsanaan.
"Oli hyvä, että vanhempani palasivat tänne. Olen tyytyväinen, että olen nyt Suomessa, ja samalla kiitollinen siitä, että sain kasvaa Ruotsissa", hän ynnää.
Höynän vanhemmat muuttivat Ruotsin Skinneskattebergiin Oulaisista vuonna 1963. Vanhempien kertoman mukaan nuoren parin omaisuus mahtui kahteen matkalaukkuun, kun matkaan lähdettiin.
Isä pääsi Västeråsin lähellä sijaitsevan Skinneskattebergin sahalle töihin, ja äiti jäi kotiin tytärtään hoitamaan. Perhe asui ruotsalaisten keskuudessa, vaikka kylässä olikin paljon suomalaisia.
Kotona ei ruotsia puhuttu, mutta pikkutyttö oppi sen kuin itsekseen.
"Luultavasti opin muilta lapsilta, sillä muistan vain ruotsalaisia lapsuustovereitani. Ja tietenkin serkut, jotka asuivat samalla kylällä."
"Kaikki oli oikein hyvin."
Pitkät kesälomat perhe vietti aina Suomessa. Muuta lomakohdetta ei edes harkittu.
"Aina kun pääsimme Suomen puolelle, pysähdyimme ensimmäiseen kauppaan ostamaan sinistä lenkkiä, sinappia ja maitoa. Niitä ei saanut Ruotsista. Ne nautittiin kylmänä seuraavalla levähdyspaikalla, pöydän ääressä."
"Ajattele sellaista evästä, hyi!" Höynä nauraa.
Ruotsin vuosina Höynän isä kaipasi koko ajan takaisin kotimaahan, äiti ei. Perheen piti palata jo siinä vaiheessa, kun tytär tuli kouluikään, mutta muutto siirtyi ja vuodet vierivät.
Kun isän Raahessa asunut veli tasoitti tien Raaheen ja Rautaruukille, perhe palasi Suomeen. Neljä vuotta aiottua myöhemmin.
"Sen jälkeen en ole Skinneskattebergissä käynyt, vaikka lähes joka vuosi olen aikonut sinne mennä. En tiedä, miksi en. Ei minulle mitään traumaa sieltä jäänyt, päinvastoin! Ehkä menen lopulta synnyinseutuani katsomaan ensi kesänä", Höynä miettii.

Oululaisen Mika Ronkaisen ohjaama dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä saa ensi iltansa huhtikuussa.
Elokuva sai parhaan dokumentti-elokuvan palkinnon Göteborgin kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Musikaalinen dokumentti kertoo 1960-
ja 1970-lukujen siirtolaisuudesta
ja toisen polven ruotsinsuomalaisten juurettomuudesta.

Artikkelin lähde Kaleva