Suomen kansan nulikkavuosien töisevä kätilö

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuja

Pertti Karkama: Kansakunnan asialla. Elias Lönnrot ja ajan aatteet. SKS:n Toimituksia 843, 2001.

Väinö Kuukka - Raija Majamaa - Hannu Vepsä: Elias Lönnrot. Taitaja, tarkkailija, tiedemies. SKS:n Toimituksia 837, 2002.

Lauri Honko - Aarre Nyman: Eepoksia ja eepostutkimusta Itämereltä Intiaan. SKS:n Toimituksia 828, 2001.

Nyt on kulunut kaksisataa vuotta Elias Lönnrotin syntymästä. SKS on rekisteröinyt koko joukon isompia juhlatilaisuuksia ja kyläkekkerit päälle. Muutamia kirjojakin on osutettu vuoden vaiheille.

Koska Lönnrot oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaja ja keskeinen vaikuttaja, on oikein että tämä instituutio on niiden kustantaja.

Oululaisperäinen Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pertti Karkama julkaisi jo syksyllä tutkimuksensa Lönnrotista saadakseen sanoa ensimmäisen sanan.

Teos asettuu Karkaman aiempien Lauantaiseuran suurimpia miehiä tutkivaan sarjaan J.L. Runebergin (1982) ja J.V. Snellmanin (1985, 1989) jatkoksi. Hän ei ole tehnyt Lönnrotista näköispatsaselämäkertaa, joita jo kyllin onkin, vaan tarkastelee suurmiehen kirjallista ja vähin muutakin toimintaa taustoitettuna ajan aatteilla ja sivistyneistön keskustelulla.

Karkaman tutkimuksissa on aina hyvä katsoa, mikä on niiden useimmin toistuva mantra, eli miltä lähtökannalta hän kulloinkin kohdettaan tarkastelee. Nyt se on saksalaiselta sosiologilta Jürgen Habermasilta omaksuttu elämismaailman käsite. Habermas on saanut sen eksistentiaalifilosofi Martin Heideggerilta, mutta materialisti Karkama ei käytä sitä idealistisesti, vaan kansan arkielämää jäsentävänä käsitteenä. Muut toistuvat sanat ”haaste” ja ”dialogi” ovat tuttuja jo aikaisemmista teoksista.

Karkama käy lyhyesti läpi Lönnrotin opinnot ja lääkärin työn lähinnä kansanvalistajana ja siirtyy sitten miehen kielikäsityksiin sekä kahden pääopuksen Kantelettaren (1840) ja Kalevalan (1835, 1849) taustoittamiseen. Tutkija osoittaa Lönnrotin olleen erinomaisesti perillä eurooppalaisista eeposteorioista sekä keskustelusta kansanrunouden ja taidelyriikan suhteista.

Karkaman työ on jälleen perusteellista: mukana on Lönnrotin suomenkielinen lehtikirjoittelu oululaisessa Mehiläisessä, Oulun Wiikko-Sanomissa, Suomettaressa, turkulaisessa Tähti-lehdessä sekä ruotsinkielisissä Helsingfors Morgonbladissa ja Litteraturbladissa. Tämä on karkalamalaista dialogia: Paikkarin torpan mies osallistui kansakunnan luomiseen puhumalla kansasta ruotsiksi muulle sivistyneistölle ja kansalle sen ohjailijana omalla kielellään.

Tärkein tutkimustulos on se, että Lönnrot ei ollut romantikko, vaan ennen kaikkea uushumanisti ja valistusmies, jonka ihanteet tulivat 1700-luvulta saksalaiselta J.G. von Herderiltä ja Turun akatemian keskeisvaikuttajalta H.G. Porthanilta. Ei niin, etteikö Lonnrotin ajattelussa olisi ollut säie romantiikkaakin, mutta peittyneenä rationalistiseen valistukseen murrettuna uushumanismin korkealla etiikalla ja luterilaisella työmoraalilla.

Ei edes lyyrinen Kanteletar ole romanttinen, vaan ideaalirealistinen teos. Se samoin kuin suuri eepos on Lönnrotin omin sanoin luonnollista, ei historiallista totuutta. Itse kieli, runous ja muinelma (myytti) ovat esihistoriallisen tiedon lähteet.

Huolimatta takautuvista kansanperinneharrastuksistaan Lönnrot ei ollut konservatiivi eikä romanttinen hihhuli, vaan hänen toimintaansa leimasi Max Weberin käsittein protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Hän näki, että kansan unelias rauha oli takana, ja maaseutukin oli joutumassa uuden talouden liikkeeseen. Siksi rahvasta oli valistettava ja varovasti ohjattava uudelle tielle. Osin tästäkin syystä hän suhtautui torjuvasti heränneisiin, jotka hän käsitti romanttisiksi haaveilijoiksi.

Kun Karkama näin panee pinttyneen ja fennomanian historiaa pitkään vääristäneen romantiikka-teesin halki, poikki ja pinoon, hän joutuu vastakkain esimerkiksi turkulaisen Kalevala-instituutin johtajan Lauri Hongon kanssa, joka radiotoimittaja Aarre Nymanin tekemässä haastattelussa tarkastelee Lönnrotia romantiikan kautta. Mutta Honko onkin kansanperinteen tutkija, jolle aatehistoria on vieras alue.

Vaikka teoksen alkupuoli on ensiksi radio-ohjelmina saattanut virittää kiinnostusta Kalevalaan, harhaan johtavia profeettoja ei enää tarvita. Miesten yhteisissä nimissä julkaistun vihkosen ansiot ovat muualla. Puolesta välistä siirrytään Kalevalasta Karnatakaan, eli tarkastellaan maailmalla yhä elävää suullista eepostraditiota, joka on erityisesti Intiassa vahva. Osansa saa myös Viron ortodoksisten setojen Peko-eepos.

Kokoomateos Lönnrotista taitajana ja tiedemiehenä tuo esiin hänen monipuolisuutensa kansanrunouteen pohjautuvien kirjallisten teosten ulkopuolella.

Teoksessa on Karkamaa enemmän palvovan suurmieskultin elämäkerrallisuutta, mutta se tuo esiin paljon kiintoisia yksityiskohtia. Vaikkapa sen, että syyskuussa 1840 kokoontui Iisalmelle Nissilän majataloon kolme pohjoista piirilääkäriä, Oulun G. Asp, Raahen J.F. Ticklén ja Kajaanin E. Lönnrot naukkailemaan perintöruhtinas Aleksanterin nimipäivän johdosta. Seuraavan päivän krapulassa he päättivät perustaa Suomi-nimisen tieteellisen aikakauskirjan. Pulkkilassa Vornan sillan alla pidettiin sitten lapsen kastajaiset samppanjalla. Tämä kolmen valistuneen lääkärin kätilöimä, alun perin ruotsinkielinen ”aikakauskirja isänmaallisista aiheista” ilmestyy SKS:n hoidossa yhä.

Palaan Karkamaan. Lönnrotin ja hänen aikalaistensa, mm. Snellmanin filosofiopettajan J.J. Tengströmin herderiläisestä uushumanismista näkee hahmottuvan eräänlaisen suomalaisen toimintateorian, patriotistisen rauhan ja jatkuvuuden linjan. Tässä mielessä on outoa, että meillä perinteisesti on pidetty esillä nationalistista romantikkoa A.I. Arwidssonia, jonka puuhailu vei aina katkoksiin, lopulta Ruotsin karkoitukseen. Raoul Palmgrenillekin, jonka syntymästä on kulunut 90-vuotta, Arwidsson on Suuressa linjassa (1948) ”taistelija aamuhämärässä”.

Mikään inhimillinen ei ole täydellistä. Karkamallakin Homeros on nukahdellut yllättävän usein.

En puutu muutamaan oikaisuluvussa läpi solahtaneeseen lyöntivirheeseen ja lauserakennesolmuun, taivutuspuutteisiin ja toistoon. Mutta Hafiz ei ole heprealainen, vaan persialainen runoilija. Välillä on virheellisesti ”kansantiede”, joskin myöhemmin siirrytään oikeaan, kansatieteeseen. Miksi suomimuotoiset etunimet Antti Lizelius ja Juhana Frosterus, kun kerran Anders Chydenius, vaikka edelliset suomeksi kirjoittivatkin? Runebergin ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1830, ei 1829; hänen pietismin vastaiset vanhan puutarhurin kirjeensä ovat vuodelta 1838, eivät 1848. Isaksson & Jokisalo 1999 puuttuu lähdeluettelosta. Viitteiden ja lähdeluettelon teosvuosiluvut ovat muutamassa kohdin ristiriidassa keskenään.

Tämä riittää vastaväittäjän tointa. Siirryn loppulausuntoon.

Pertti Karkaman Lönnrot-tutkimus on vankka murikka suomalaisen kirjallisuus- ja hengenhistorian kivijalkaan. Se on muuraukseltaan pitävä ja osoittaa, että Kajaanin piirilääkäri ei ollut näköaloiltaan kapea kansanrunouden ja suurteostensa kokoaja, vaan otti monitasoisilla puheenvuoroillaan teoksissaan, artikkeleissaan ja puheissaan osaa suomalaisen sivistyneistön keskusteluun mutta harvoin väittelyyn. Hän oli luomassa ”suomipuoluetta” ja oli fennomanian kansanomaisimpana johtajana kiinteimmin välittämässä rahvasta ja sivistyneistöä. Pitkään näköharhaan on ollut syynä Lönnrotin vastenmielisyys teoreettista spekulaatiota kohtaan.

Ovela ukko naamioitui rahvaanmieheksi saadakseen rauhassa omistautua Suomen tekoon.

KARI SALLAMAA

Museovirasto

Virsikirjakomitea 1860-luvun lopulla. Elias Lönnrot on eturivissä toinen oikealta.

Artikkelin lähde Kaleva