Artikkelin lähde Kaleva
Rudolf Koivun jalanjäljillä
Uuden aapisen kuvittaminen oli Mika Kolehmaiselle iso urakka ja unelmatyö
Eeva Kauppinen
MUHOS Koko viime vuoden Mika Kolehmainen postitti kerran kuukaudessa parikymmentä sivua akvarelleja Otavalle.
Sen verran ainutkertaisten akvarellien postitse lähettäminen jännitti, että joka kerran hän kirjasi lähetyksensä.
Mikan akvarellit olivat Rovanperältä matkalla uuteen Hauska matka Aapiseen.
Oululaissyntyinen, Muhoksen Rovan kylältä talon vuokrannut nuori kuvittaja valittiin viiden loppusuoralle yltäneen joukosta toteuttamaan Otavan uusimman aapisen kuvitus.
Ja sitä seuraavien tarinavihkojen ja työkirjojen kokonaisuus.
”Vuosi sitten aloitin projektin, ja nyt on vasta aapisvaihe lopullaan. Otavan tilaamaan kokonaisuuteen kuuluu myös kakkosluokkien lukukirja, joka on ihan vastaava paketti. Koko projekti on pitkä juttu, kymmenkunta erillistä nidettä kaikenkaikkiaan.”
Tammikuun lopussa ilmestynyt 176-sivuinen Hauska matka Aapinen on Mikan ensimmäinen kirjankuvitustyö.
”Onhan tämä tosi iso harppaus omalla kuvittajantaipaleella”, Mika luonnehtii. Hänen edeltäjiään aapisen kuvittajina ovat mm. nimekkäät taiteilijat Venny Soldan-Brofeldt, Rudolf Koivu ja Martta Wendelin.
”Rudolf Koivun sarjaan on vaikea päästä, mutta kyllähän se sykähdyttää samoilla jalanjäljillä olla.”
Yhdeksän kuukauden työ
Taiteilijapirtissä Rovan kylällä asuvat Mikan kanssa hänen avovaimonsa Anna Parkkonen, Oulun taidekoulun kuvataidelinjan opettaja, ja viime toukokuussa syntynyt Santra-tytär.
Taiteilijapirtti on yksinäinen vanha maalaistalo pistotien päässä. Yläkerran päätyhuone toimii Mikan työhuoneena. Sieltä näkyvät pihalla seisova punainen saunamökki ja laaja peltoaukea metsän reunassa.
Pikkulinnut ovat kevättalven auringon innoittamina kovasti liikenteessä.
Talon kissa ei ole niitä hätyyttämässä, koska se joutui hoitoon isäntäväen Espanjan-matkan ajaksi. Hessu-kissan jäpikkä oli esikuvana aapisen kissalle.
”Aapis-projekti oli yhdeksän kuukauden työ. Hirveän antoisa ja hauska. Oli ruhtinaallista saada keskittyä siihen. Onko olemassa toista niin paksua kirjaa kuin aapinen, jossa on niin paljon kuvia. Kuvittajalle se on unelmatyö. Siinä saa tehdä laidasta laitaan. Paksuun aapiseen mahtuu niin monta erilaista miljöötä ja tilanteita.”
Tarton taidekoulussa opiskellut ja Helsingistä vajaat kolme vuotta sitten takaisin Pohjois-Suomeen muuttanut Mika Kolehmainen on tätä ennen tehnyt kuvittajan töitä kymmenen vuotta mm. Yhtyneitten Kuvalehtien lasten- ja nuortenlehtiin Lemmikkiin ja Tom & Jerryyn.
Aapislaiva ei ole ruotsinlaivatyyppiä
Aapisen ilme on muuttunut. Menneiden vuosikymmenten aapiset perustuivat pitkälti vuodenkiertoon ja elämään maatalossa. Uutuusaapinen on seikkailu, jossa kuljetaan ympäristöstä toiseen.
Koko värikkään aakkosmaailman halki seilataan satumaisella laivalla.
Kirjailija Tuula Kallioniemen kirjoittamassa aapisessa Majakkasaarella asuvat lapset Aana ja Eemu, heidän äitinsä ja isänsä Kipa ja Tane sekä kani Lalla, koira Sulo, papukaija Papa ja vuohi Nono.
Muutoksen tuulet puhaltavat, kun saarelle purjehtii suurella laivalla viisi touhulia: Urho, Hössö, Arkuli, Toimi ja Vilkku.
Myöhemmin laivalta löytyy vielä Iisi-kissa.
”Olen ajatellut jälkeenpäin, että kylläpä hahmot syntyivätkin helposti Kallioniemen tekstin inspiroimana. Kaikista vaikeinta oli laivan synnyttäminen”, muistelee kuvittaja itse.
”Laivan piti olla suuri, koska siellä on mm. leikkihuone, teatteri, sali, kuntosali, kirjasto ja sauna. Kuitenkin laivalta täytyy löytyä myös lasten mittakaavassa jänniä soppia, minne mennään ja lymyillään. Se ei voi olla ruotsinlaivatyyppinen, vaan siinä pitää olla romantiikkaa, satumaisuutta ja seikkailua. Aapislaiva osaa lentää ja kävellä maalla.”
Laiva oli haaste, mutta ilmeisesti Mika Kolehmainen on lopputulokseen tyytyväinen, koska laivan kuva on kehystettynä myös hänen työhuoneensa seinällä.
Huh, kylläpä tulikin näköinen!
Majakkasaarelaisten isä Tane on kuin Mika itse: ruskeatukkainen ja jakaus suunnilleen keskellä päätä.
”Aluksi ajattelin jopa, että huh, kylläpä siitä tulikin näköinen”, Mika Kolehmainen kauhistelee. ”Siinä kävi varmaan silleen, kun kävin just ennen kuvitustyötä kampaajalla ja vaihdoin tyylin, se tuli sitten suoraan, alitajuisesti kuvitukseen.”
Aapinen on aina tärkeä kirja
Aapisen tekemisessä on kirjoittajan ja kuvittajan lisäksi mukana pedagogi, Hauska matka Aapisessa Sinikka Raikunen.
”Hän oli keskushenkilö, joka tarkasti pedagogisen linjan, miten lapset suhtautuvat ja mitä he huomioivat. Hän tarkkaili esimerkiksi sitä, että Ii-aukeamalla on kuvassa myöskin i-alkuisia sanoja. Tekstiuskollisuus, se ettei tekstin ja kuvan välillä ole ristiriitoja, on ainoa kuvitusta rajoittava tekijä. Muuten sai tehdä ihan semmoista kuin halusi.”
Mika Kolehmaisen kuvitus on elämänmyönteinen ja vitsikäs eikä vähääkään tätimäinen.
”Täytyy kyllä sanoa, että kuvitusta tekee itselleen ja hauskaa on ollut.”
Vertauskohtina tulevat mieleen sellaiset lastenkirjojen kuvittajat kuin Markus Majaluoma ja Mauri Kunnas.
”Kuvissa on ehkä samanlaista huumorintajua kuin Markus Majaluomalla, jonka kuvituksista olen aina tykännyt. Reipasta henkeä ja akuankkamaista kuvakieltä. Aku Ankka oli minulle lapsena ihan ykkösjuttu.”
Mika Kolehmaisen tavoitteena oli tehdä kuvituksesta mahdollisimman oman näköistä.
”Hauskinta oli, kun kuvitus loksahti omiin uomiinsa. Sai tehdä juuri sen näköisiä kuvia, sen näköistä tunnelmaa kuin mikä tuli luontevimmin itsestään. Ei tarvinnut tavoitella mitään, vaan antaa tulla vaan.”
Aapinen on lapselle aina tärkeä kirja. Aapinen vaikuttaa. Vuonna 1968 syntynyt ja 70-luvulla ala-asteen käynyt Mika muistaa omasta aapisestaan selkeästi kuvia, hahmoja ja irrallisia tunnelmia. Mieleen on painunut eräs uudenvuoden kuva, jossa raketit paukkuvat.
”Aapista tehdessä on tiedossa, että se tulee lapsille, mutta aikuiset, opettajat, sen valitsevat.”
Lukutoukka nenä kirjassa
Hauska matka Aapisessa ei ole aapiskukkoa kannessa. Aapiskukko ei luuraa yhdessäkään kuvassa edes takavasemmalla. Sitä on turha etsiä.
Mauri Kunnaksen Herra Hakkaraisen tai aapiskukon tyyppinen on Lukutoukka-hahmo, joka esiintyy sanalaatikoissa, kun käydään läpi mitä on opittu.
Lukutoukalla on kolme jalkaparia. Sen on helppo lukea selällään, kun voi toisen raajaparin väsyttyä vaihtaa kirjan toiseen raajapariin. Kateeksi käy!
Hauska matka Aapista esitellään ilmoittautuneille Oulussa Hotelli Radisson SASissa keskiviikkona 27.2.
eeva kauppinen
Kuvittaja Mika Kolehmainen. Seinällä hymyilee Lalla-kani.
Aapiskukko muni tyynyn alle
Eeva Kauppinen
OULU Suomalaisen aapisen historia on viisi sataa vuotta pitkä. Ensimmäinen suomalainen aapinen ja samalla ensimmäinen suomenkielinen kirja on Mikael Agricolan Abckiria (n. 1543-1559).
Agricola korosti suomenkielisten kirjojen arvostamista ja antoi pedagogisen ohjeen: ”Ele polghe Kiria quin Sica/ waicka henes on wehe wica.”
Pisimpään vaikuttanut aapinen oli piispa Gezelius vanhemman Yxi paras lasten tavara (1666).
Oppiminen perustui aluksi ulkoa opettelemiseen. 1700-luvulla lukemista harjoiteltiin ääneen kuorossa. Lukkarinkoulussa opettaja edelläveisaajan tavoin kiersi lakkaamatta ympäri pöytää tarkistamassa, että jokaisen oppilaan ”älläntikku” osoitti oikeaa kirjainta.
Kansalliskirjailija Aleksis Kivi kuvasi juuri tähän tapaan Jukolan veljesten lukemisen ja katekismuksen opettelua teoksessaan Seitsemän veljestä.
J.C. Frenckellin punakantisen aapisen (1828) arvellaan olleen Kiven aapisesikuvana. Siinä kukko kiekuu Turussa saksaksi ”HEY HEY KAC EIN EY”.
Aapiskukko on lähes jokaisessa aapisessa. Mutta mistä se on aapiseen kanteen hypähtänyt lukutikkuinen ja usein aapiskirja varpaissaan?
”Aapiskukko on aapisen sisältämän opin symboli. Aapiskukkoaihe pohjautuu kristilliseen symboliikkaan”, toteaa Liisa Kotkaheimo tutkimuksessaan Suomalaisen aapisen viisi vuosisataa (Joensuun yliopisto 1989).
Vanhimmassa säilyneessä aapiskukon kuvassa kukolla on kaulan ympärillä kolme nauhaa. Kukko on näin merkitty kieltämisen synnin sitein. Ne viittaavat Markuksen evankeliumin 14. luvussa kuvattuihin tapahtumiin.
Myöhemmin aapiskukkokin on maallistunut. Siitä on tullut aivan tavallinen maatiaiskukko jopa ilman oppineen tunnusmerkkejä.
Aapiskukko myös palkitsi ahkeran opiskelijan. Omassa lapsuudessa kukko muni tyynyn alle päiväunien aikaan, vaikka palkittava ei vielä osannutkaan lukea eikä ollut edes kouluiässä - riitti kun kiltisti nukkui päiväunensa.
”Lapsen wilkkaasti kehittywä sielunelämä waatii työskentelyä, eikä se sentähden woi wiihtyä semmoisessa tehtäwässä, jossa ei ajatuksille eikä mielikuwitukselle ole tarpeeksi tointa”, kirjoitti vuonna 1902 ilmestyneen aapisen tekijä Herman Niemi.
Virikkeellisiä ja mielikuvitusta ruokkivia aapisia ideoitiin siis jo sata vuotta sitten, ennen uusimman seikkailuhenkisen aapisen syntyä. (EK)
Tavallinen kukko. Taiteilija Rudolf Koivun kukko tepastelee ilman aapiskukon tunnuksia
Artikkelin lähde Kaleva