Halloo, Arto Seppälä!

Ensi-ilta

Oulun ylioppilasteatteri. Jarmo Taimen ja työryhmä: Eräs kuolema. Ohjaus Jarmo Taimen. Lavastus Titta Heikkinen. Puvustus Tarja Pekkala. Valosuunnittelu Jari Haavikko. Valo- ja ääniajo Jari Haavikko, Teno Guttorm ja Johannes Helama. Näyttelijät Serena Donnini, Janika Regelin, Leila Saanio, Piritta Sillankorva, Nina Riekki, Pipsa Niskanen, Merja Vähäkuopus, Eeva-Maria Kauniskangas, Heli Niva ja Essi Hietanen.

Erään kuoleman kirjoittajan nimeä ei mistään päin käsiohjelmaa löydy.

Mutta kun sitä kysyy, se kerrotaan.

Ei, ei se ole Arto Seppälä, jonka Viisi naista kappelissa oli suurmenestys sekä kotimaassa että kauempanakin silloin, kun Oulun ylioppilasteatterin viime viikonvaihteessa ensi-iltansa saaneen näytelmän näyttelijäensemble oli ihan pikkuinen vielä.

Tämän on kirjoittanut näytelmän ohjaaja Jarmo Taimen työryhmineen.

Kun astuu hautajaissaaton perässä kappeliksi muutettuun Nukun yläsaliin ja katselee, keitä arkun ympärillä istuu, luulee tulleensa katsomaan Viittä naista kappelissa. Tässäkin riittää äitiä, leskeä ja rakastajatarta mutta sitten muu saattoväki ei mene ihan yksi yhteen Seppälän näytelmän kanssa.

Emmekä me, yleisö, pääse muistotilaisuuteen vaan omaiset kiittelevät meitä heti oven takana, kun poistumme kappelista Nukun yläkerran käytävään.

Vesa Niva -niminen YK:n rauhanturvaaja makaa arkussa ja saattoväkenä on pelkkiä naisia aina Italiasta tullutta turistia ja niiskuttavaa naispappia myöten. Siinä on lähtökohta.

Kaikki, mikä missä tahansa hautajaisissa on muuta kuin sovinnaista, kerää saattoväen huomion.

Valppaat silmät mustien vaatteiden ja pillerirasiahattujen välistä kääntyvät tässäkin tarinassa, kun vainajan sisaren kännykkä soi.

Muiden monologit olisivat pelkkiä ajatuskuplia, mikäli tämä saattoväki olisi sarjakuvasankareita. Hurjatkaan ajatukset eivät päitä käännä, mutta auta armias, jos lasimaalauksen alla takapenkissä istuva naapurin rouva sanoisi ääneen edesmenneen perheestä ne mehevät salaisuudet, mitkä me yleisö hänen ajattelemanaan kuulemme.

Vainajan kapinoiva mustahuulinen punkkaritytärkin saa vapaasti julmistella herättämättä muun saattoväen huomiota.

Kun vainajan rakastajatar suloisine pikkutyttärineen saapuu, normaalin siunaustilaisuuden mittainen esitys päättyy suureen sovintokohtaukseen ihan ennen aikojaan.

Mitään kunnon patoutumia ei ehdi edes kerääntyä, kun vainajan äiti vapisevin käsin kiirehtii silittelemään yllätyslapsenlapsesta hiuksia. Eihän vain käsikirjoittaja työryhmineen ole alkanut uupua ja päästänyt huristelemaan tahattoman puolelle?

Äärimmäisen hillittyä, tekisi joka tapauksessa mieli määritellä esitystyyli.

Ehkäpä jonkun työryhmän jäsenen surutyöhön liittyvää taideterapiaa. Ehkä ei.

Tämäntapaisiahan hautajaiset ovat kaikkine tahattomuuksineen. Kovin paljon mustan huumorin puolelle Erästä kuolemaa ei kuitenkaan ole vedetty eikä se ole absurdikaan, ellei sitten siinä vaiheessa, kun yleisö poistuu.

Kun yleisöä kehotetaan sytyttämään tuikku vainajan muistoksi tämän arkulle, häivähtää mielessä huoli, etteihän vain ylioppilasteatteri tee kuolemaa.

Kaisu Mikkola

Artikkelin lähde Kaleva