Manuaalisesti manipuloitua ja reilusti roiskittua

Taidenäyttely

Kekarainen vs. Räisänen, Pertti Kekaraisen valokuvia ja Janne Räisäsen maalauksia Oulun taidemuseossa 14.4. saakka.

Viime vuosina on valokuvaukseen liittyen puhuttu paljon tietokoneiden kehittymisen mahdollistamasta kuvien käsittelystä. Asia ei kuitenkaan ole uusi. Kuvia on manipuloitu ennenkin ja monin tavoin.

Kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) maalaukselliset valokuvat ovat osoitus perinteisen tekniikan mahdollisuuksista.

Kuvissa on outoutta. Nykypäivän vinkkelistä katsoen ne helposti mieltää tietokoneella muokatuiksi. Kekarainen kuitenkin vain hyödyntää kameran ja filmin ominaisuuksia. Hän käyttää eriaikaisia valotuksia ja lisää ja poistaa kohteita. Lopputulos on aina yhdellä negatiivilla, josta vedos tehdään perinteisin tavoin. Kuvia voisikin luonnehtia manuaalisesti manipuloiduiksi.

Oululaissyntyisen Kekaraisen valokuvat löytyvät Oulun taidemuseoon ripustetusta näyttelystä Kekarainen vs. Räisänen.

Toisena osapuolena yhteisesiintymisessä on pudasjärveläislähtöinen kuvataiteilija Janne Räisänen (s. 1971). Esillä näiltä nykyään helsinkiläisiltä tekijöiltä sekä uutta että hiukan vanhempaa tuotantoa.

Räisäsen paksua väriä omaavissa maalauksissa on nykymaalaukseen usein kuuluvaa reilua roiskimista. Rosoiset kuvat on ripustettu taidemuseon 1. kerroksen kolmeen saliin ja aulaan yhdessä Kekaraisen suurten ja kuulaudessaan viimeisteltyjen valokuvien kanssa.

Erilaisuudestaan huolimatta kahden taiteilijan työt asettuvat kivuttomasti samaan näyttelytilaan. Otsikon lupaamaa ottelun henkeä ei löydy ja näyttely jää vähän vaisuksi. Sulavuus on aistittavissa, mutta sen alkulähde on hankalasti hahmotettavissa. Osasyy voisi olla siinä tavassa, miten kummankin taiteilijan työt tarttuvat tiukasti nykyaikaan.

Kekaraiselta on esillä liki yksivärisiä töitä, joita elävöittävät vain nappi- tai ovisilmämäiset ympyrät. Todellisuudessa nämä ympyrät ovat kuvalle värin antaneessa paperissa olleita reikiä, jonka takaa negatiiville on piirtynyt ylhäältä kuvattu viinilasi.

Kuvaukseen käytetty tila on heijastunut viinilasin seinämille. Tarkkaan keskiöön katsomalla voi nähdä työhuoneella olevia valokuvia, oven, jalustan ja muuta. Se ei kuitenkaan nouse pääosaan ja asiasta tietämätön katsoo vain tasaista tarkentumatonta väripintaa ja sen keskellä olevaa kiinnostavaa ympyrää.

Muissa kuvissa on enemmän esittävyyttä. Sitä on esillä olevassa sarjassa muotokuvia, joiden osuus näyttelykokonaisuudessa jää aika tavalla auki. Esittävää on myös huonetilakuvauksina.

Jos yksivärisiä töitä katsoo abstrakteina väripintoina, niin huonetilojen kohdalla jää useammin miettimään, miten nähtävä kuva on synnytetty. Monet valotukset ja siirtymät kuvapinnoilla saattavat mennä jopa kikkailuksi. Pääosaan jää kuitenkin pysähtynyt vähäeleisyys. Kuvissa viehättää myös tietty taiturimaisuus, jota korostaa viimeistelty esittämistapa.

Räisäsen työt ovat paljoudessaan muuta. Tekniikkoja on monia: öljyä, akryyliä, hiiltä, lyijykynää, vihreää teetä jne. Väri on levitetty reippaasti ja maalaamisen akti ja eleet välittyvät aina katsojalle asti.

Kuvat ovat usein isoja ja niissä on ruumiillisen työn henkeä. Perinteiseen maalaukseen liittyvä käsityön hienous muuttuu Räisäsen kuvissa lapsenomaiseksi kömpelyydeksi. Siinä on jotain hellyttävää.

Maalaukset ovat prosesseja. Räisänen sanoo vain aloittavansa maalaamaan. Työ on aluksi vaakatasossa lattialla, jolloin kankaalle levitetään ohutta väriä. Kuivuttuaan se nostetaan pystyyn ja kuvan työstö etenee muuttuen tarkemmaksi.

Työn edetessä sitä käännellään puolelta toiselle ja ympäri. (Räisänen sanoo kääntelevänsä valmiita töitään myös eri päin eri näyttelyissä.) Hahmoja ja kuvioita syntyy ja peittyy uusien alle. Tuloksena ei ole valmista sommitelmaa.

Avaimia tulkintaan antavat liki kaikista kuvista löytyvät (ihmis-) hahmot, joiden Räisänen sanoo olevan ironisia omakuvia.

Osa maalauksista omaa maisemallisuutta, useampi fragmentteja tarinoista, joita täydentävät töiden usein sanaleikkimäiset nimet. Pääasiassa katsojalle kuitenkin tarjotaan vain maalaus, siitä sitten pidät tai et.

Räisäsen maalaukset ovatkin koettaviksi tehty. Niitä ei välttämättä ryhdy suuremmin pohtimaan tai kuvioita kaaoksesta poimimaan. Vähän epätasaiselta tuntuvan kokonaisuuden maalauksissa on usein nuorekasta vetävyyttä, mutta toisaalta - ehkä juuri graffitimaisen tarttuvuutensa takia - ne jättävät mietteliääksi.

Timo Jokelainen

Kuulasta kuvaa. Pertti Kekaraisen suuret valokuvavedokset ovat syntyneet negatiivia useaan kertaan valottaen. Kuvan Density-teoksessa olevan tarkka piste on kuvattu suurennuslasin läpi, jolloin siinä näkyy sama tila kuin itse suuressa kuvassa, mutta pienempänä ja ylösalaisin.

Ele maalattuna. Janne Räisäsen maalauksissa on monilla tekniikoilla syntynyttä vauhtia ja väriä, graffitimaista tarttuvaa nuorekkuutta.

Artikkelin lähde Kaleva