Päihdeongelmaisten puolustaja

60-vuotias

Väinö Rautio Oulussa.

Vaikka Oulun evankelis-luterilaisten seurakuntien päihdetyöntekijä Väinö Rautio sanookin ajautuneensa ammattiinsa ”kun ei muutakaan keksinyt”, ei hän kadu valintaansa. ”Jos tämä on ottanut, on se myös antanut - on saanut olla elämän keskellä, raa'an elämän.”

Rankka työ on vaatinut kuitenkin veronsa. Muutama vuosi sitten Rautio sairastui burnoutiin, josta hän selvisi sairasloman, kuntoutuksen ja terapian avulla.

”Jos ihmisten ongelmiin tosissaan paneutuu, niin se syö miestä. Varsinkin nuorempana otin asiakkaiden takaiskut liian henkilökohtaisesti”, nykyisin osa-aikaeläkkeellä viihtyvä ammattiauttaja pohtii.

Lähes 30-vuotinen ura on tuonut suhteellisuudentajua tavoitteenasetteluun. Päihdetyössä ei yksioikoinen tulosajattelu päde.

”Kun aloitin, ajattelin tuloksen olevan se, että minä todella raitistan jonkun ihmisen. Se oli vähän yksinkertaistava ajatus. Tulos on se, että joku saa jotain helpotusta elämäänsä keskusteltuaan kanssani”, Rautio toteaa.

On Nivalassa syntynyt, nuoruudessaan diakoniksi opiskellut mies kokenut toki myös suuria tyydytyksen hetkiä. Hän muistelee pitkäaikaista asiakastaan, joka vähän aikaa sitten kertoi olleensa jo kaksi ja puoli kuukautta selvinpäin. Tunne oli puolin ja toisin niin mahtava, että tapausta olisi tehnyt mieli juhlistaa kakkukahveilla.

Paljolti päihdetyöntekijän arkisen aherruksen kiitos on kuitenkin siinä, että asiakkaan saa pysymään päivän tai pari selvinpäin. Keskusteluavun ohella työhön kuuluu käytännön asioiden järjesteleminen, esimerkiksi auttaminen asunnon tai työttömyyskorvauksen hakemisessa. Sitä Rautio harmittelee, että palkkatyötä asiakkaalle järjestyy nykyisin vain harvoin.

Ja vaikka seurakuntien toiminnasta puhutaankin, ei kuvaan kuulu käännyttämistä. ”Hengellistä painotusta ei ole yhtään sen enempää kuin mitä asiakas haluaa. Tehtävämme on auttaa ihmistä niissä asioissa, joissa hän tarvitsee apua, ei tyrkyttää yhtään mitään - ei edes raittiutta”, Rautio selventää.

Niinpä Oulun seurakuntien päihdetyö ei juuri poikkea esimerkiksi A-klinikan toiminnasta. Kaupungin ja seurakuntien päihdetyöntekijät ovatkin tehneet jo pitkään yhteistyötä.

”Kun päihdeongelmainen tulee luokseni ja näen, että hän tarvitsee katkaisuhoitoa, ohjaan hänet kaupungin päihdehuoltoon. Tämä toimii myös toisinpäin: jos asiakkaan keskeiset kysymykset ovat uskonnollisia, voidaan hänet A-klinikalta ohjata seurakuntien päihdetyön piiriin”, Rautio kuvailee.

Tällä hetkellä seurakuntien päihdetyölle ollaan kehittämässä huumausainestrategiaa. Kasvussa olevasta huumeongelmasta etsitään vähemmälle hoidolle jäänyttä aluetta, joka soveltuisi seurakunnille. Näillä näkymin kyseeseen voisi Raution mielestä tulla huumausaineiden käyttäjien lähiomaisten tukeminen.

Työtä vaikeuttaa kuitenkin resurssien rajallisuus. Kahden työntekijän pyörittämään päihdetyöhön tarvittaisiin vielä yksi virka. Lisäksi diakoniakeskuksen pienet tilat, joihin kokoontuu vanhuksia ja vammaisia, eivät ole päihdeongelmaisten vastaanottoon parhaat mahdolliset.

”Pyörät pyörivät äärettömän hitaasti. Kyllä seurakunnilla on rahaa, tahdosta se on kiinni”, Rautio näpäyttää. Väliaikaisena ollut toinen virka tullaan sentään todennäköisesti vakinaistamaan.

”Seurakunnissa työnantaja ei ole aina kauhean innostunut päihdetyön asiakkaista”, Rautio kertoo. ”Ollaan totuttu siihen, että seurakunta on hyvien ihmisten yhteisö, jossa ihmiset ovat kilttejä ja heillä on kravatti kaulassa, tukka kammattu ja hampaat harjattu.”

”Päihdetyön asiakkaista ei sitä voi odottaa. Minun tehtäväni on pitää näiden ihmisten puolta - heilläkin on oikeus tulla diakoniakeskukseen, jumalanpalvelukseen, mihin tahansa seurakunnassa. Tämä on myös yksi alue, jossa kysytään työntekijän kanttia.”

Väinö Rautio juhlii merkkipäiväänsä tänään kello 14-16 Oulun Vanhassa pappilassa.

JARNO MÄLLINEN

Jukka-Pekka Moilanen

Kantapään kautta. Parhaimmillaan päihdeongelmainen ihminen on oppinut elämästä paljon enemmän kuin hyväosainen, Väinö Rautio sanoo.

Artikkelin lähde Kaleva