Suuri hiippakunta, suuret toleranssit?

Hiippakuntakirja

Paavo Korteniemi (toim.): Tuntureilta ja jokilaaksoista VIII. Oulun hiippakunnan vuosikirja 2001.

Puolitoista vuosisataa vanhan Oulun hiippakunnan ensimmäinen vuosikirja ilmestyi olympiavuonna 1952. Viime joulun alla ilmestynyt tuorein hiippakuntakirja on järjestyksessään kahdeksas.

Yli 200-sivuinen kirja on toimittajansa, lääninrovasti Paavo Korteniemen mukaan tarkoitettu paitsi hiippakuntaa koskevaksi lähdeteokseksi myös apuneuvoksi ja kutsuksi niille, jotka valmistautuvat aloittamaan kirkon viroissa ”tuntureiden ja jokilaaksojen maakunnissa”. Kirjan pääsisältönä ovat hiippakunnan 79 seurakunnan esittelyt, jotka valtaosin ovat kirkkoherrojen kirjoittamia.

Näkymät seurakunnissa vaihtelevat. Pienemmässä osassa seurakuntia jäsenmäärä kasvaa ja talous on vahva, suuremmassa osassa väki vähenee, on taloudellisesti tiukkaa, ja toimintoja pyöritetään minimimiehityksellä.

Harva kirkkoherra silti vaikuttaa toivottomalta, eikä muuten saisi ollakaan. Kirkkoherran jos kenen tulee olla luomassa luottamusta tulevaan.

Yhden esimerkin tästä antaa Kestilän kirkkoherra Tapio Leinonen: ”Seurakunta aikoo olla tuomassa uskon ja toivon näköalaa niin kauan kuin täällä ihmisiä on. Moni uskoo, että maataloudella on vielä nousukausi. Kasvaahan maailman väkiluku ja kaikkien pitää syödä”, hän kirjoittaa.

Kirja on kiinnostava siinäkin mielessä, että sen kautta pääsee myös jyvälle siitä, millaisia hiippakunnan kirkkoherrat ovat miehiään. Kirjoitustyyli paljastaa paljon tekijästään. Jonkun tyyli on varovaisen asiallinen, toinen laittaa tekstiin enemmän persoonaansa ja ilmaisee asiat suorasukaisesti.

Hiippakunnan kirkkoherrat ovat muuten edelleen nimenomaan miehiä, paljastaa jo kirjan kansilehtien kuvakavalkadikin. Kuvien kokoaminen kirjaan on arvattavasti ollut melkoinen työ, mutta se kannatti tehdä. Kuvilla on oma arvonsa jo nyt mutta etenkin myöhemmässä tulevaisuudessa: tällaisilta näyttivät pohjoiset kirkkoherrat silloin vuosituhannen alussa.

Oulun hiippakunta on herätysliikkeiden aluetta. Vahvimpia ovat lestadiolaisuus eri muodoissaan sekä herännäisyys. Evankelisuudella on jalansijaa etenkin eteläosissa, niin sanotulla viidesläisyydelläkin siellä täällä.

Jos kirjaan painettua sanaa on uskominen, toleranssia nykyään löytyy ja herätysliikkeet elävät seurakunnissa sopusoinnussa. Hyvä jos niin, mutta kirkkoherrojen asema on kyllä sellainen, että jos jännitteitä on, ei niitä lähdetä vuosikirjan välissä mainostamaan.

Kirjan alkuosassa on muutamia asiantuntija-artikkeleita, jotka ovat peräisin hiippakunnan juhlista viime syksyltä. Suuren yleisön kannalta kiinnostavin on dosentti Hannu Mustakallion kirjoitus hiippakunnan historiasta.

Vuosikirjan on määrä toimia myös yhdyssiteenä seurakuntien kesken. Tällaista yhtenäisyyden luomista tarvitaankin, sillä kartan ja ihmisten suuntautumisen näkökulmasta Oulun hiippakunta on kaikkea muuta kuin luonteva kokonaisuus. Perhonjokilaaksosta hiippakunnan eteläosasta on tosi pitkä matka tuntureille, etenkin teitä pitkin mutta myös henkisesti. Valtakunnallista asemaansa vahvistanut Oulu on tosin viime vuosina imenyt etelää ja pohjoista puoleensa ja ehkä myös äärialueita toisiaan lähemmäksi.

PEKKA MIKKOLA

kalevan Arkisto

Miesten työtä. Oulun hiippakunnan kirkkoherrat ovat edelleen miehiä. Kuva on kirkkoherra Juhani Inkalan virkaanasettamisseremonioista piispantarkastuksen yhteydessä Muhoksella vuonna 1978.

Artikkelin lähde Kaleva