Koillismaan karhu

Reino Rinne jätti jälkeensä arvokkaan perinnön

OULU Kirjailija, sanomalehtimies, kasvatustieteen tohtori h.c., koskisoturi ja Koillismaan luonnon tinkimätön puolustaja ja ylistäjä Reino Aleksanteri Rinne on kuollut. Rinne kuoli helmikuun 6:nnen päivän vastaisena yönä Kuusamon terveyskeskuksessa. Hän oli kuollessaan 88-vuotias.

Kuusamo ja Koillismaa ja koko pohjoinen Suomi on menettänyt yhden rohkeimmista, rehellisimmistä ja tinkimättömimmistä miehistään. Hän oli karhu. Hän antoi äänensä kuulua, ja tätä ääntä myös kuunneltiin.

Rinne oli näkijä. Oli hän julistajakin. Hän oivalsi ja ymmärsi luonnon suuria kokonaisuuksia ja lainalaisuuksia, ja hän tohti myös sanoa sen.

Rinne syntyi Posion Suonnansaaressa 17.7.1913. Saari ja sen loihtinut Kitkajärvi olivat hänelle tärkeät tukikohdat loppuun asti. Suonnaan hän palasi joka kevät, ja siellä hän eli, ajatteli ja kirjoitti myöhäiseen syksyyn ja usein sen ylikin.

Tuli Suonnansaari tutuksi monille ulkopuolisillekin, mutta erityisesti hänen läheisilleen. Suonnansaaressa keskusteltiin, väiteltiinkin; siellä kohtasivat mitä erilaisimmat ihmiset mitä erilaisimmissa tapahtumissa ja seminaareissa. Useimmiten teemana oli - tietenkin - luonto.

Yli Kitkajärven

Kitkan Vasikkaselällä tuulee. Aallot käyvät korkealla ja ääntävät kuin lauma isoja eläimiä. Reino istuu Kitkalaisen takatuhdolla ja pitää perää. Vene on tietenkin puusta ja tehty vasiten Kitkaa varten. Se on melkein kuin osa sitä.

Reino rauhoittelee meitä soutumiehiä, poikaansa Vesaa ja minua. Ei tietenkään suoraan ja äkkinäisesti, vaan ikään kuin koukaten, tarinoimalla.

Hän kertoo järvestä ja sen saarista, rannoista ja taloista niillä, ihmisistä ja sattumuksista, elämästä. Puhe on verkkaista ja vakuuttavaa. Omastaan hän kertoo, itsestään.

Olemme päättäneet soutaa Kitkajärven päästä päähän. Ajatus on Reinon. Vuosi on 1984, ja minä tietenkin otettu kun olen päässyt mukaan.

Kolme vuorokautta sitä kesti, ja sinä aikana minä opin tuntemaan tätä miestä ja arvostamaan häntä. Lyhyt aikahan se oli, mutta joistakin saa kiinni nopeasti. Reinosta sai. Hän oli persoona.

Minä pidin myös hänen oikuistaan ja särmikkyydestäänkin. Nekin olivat osa häntä ja kuuluivat häneen. Reino Tulimieli, minä ajattelin silloin ja usein vielä sen jälkeenkin.

Taiteilijat ja taistelijat ovat sellaisia, teeskentelemättömiä.

Koillismaa, käsite

Rinne on yli 30:n kirjan mies: romaaneja, runokokoelmia, pamfletteja ja kiistakirjoituksia.

Hän kirjoitti ja osallistui myös moniin muihin teoksiin sekä radio- ja televisio-ohjelmiin. Lehtimiehenä hän teki niin ison savotan että vain harva sellaista.

Kaleva, Lapin Kansa ja Koillis-Sanomat olivat hänen areenoitaan journalistina. Ura alkoi Kalevassa vuonna 1938. Vapaaksi kirjailijaksi hän jättäytyi perustamansa Koillis-Sanomien päätoimittajan tehtävistä vuonna 1969.

Koillis-Sanomat oli hänen tärkein välineensä lehtimiehenä. Se oli hänen ”aseensa” kun Kuusamon koskista taisteltiin. Rinne ei peitellyt kynttiläänsä. Hän pani itsensä ja lehtensä likoon näiden aarteiden puolesta. Hän oli Jyrävän ääni korvessa.

Voimaväki hävisi taiston. Kuusamon kuulut virrat ovat edelleen vapaat. Jos Rinne olisi asettunut toiseen leiriin, olisi varmaan käynyt toisin.

Minä en tiedä, mutta uskon että tuon taistelun jälkeen moni näki ja koki sen kuulun Karhuntanssin, josta kerrotaan yhä tarinoita ihan Oulua myöten. Rinne sen tanssin loi ja kehitti, ja hän sen tietenkin myös itse tanssi. Se oli huisia menoa. Ei sellaiseen monesta.

Rinne loi myös Koillismaa-käsitteen. Aikaisemmin virallinen Koillis-Pohjanmaa ei hänelle riittänyt. Nimen tuli olla läheisempi, omempi. Tänä päivänä tuskin kukaan enää muistaakaan Koillis-Pohjanmaata.

Elämänkoulu tärkein

Perinteisellä koulusivistyksellä Rinne ei päässyt kerskumaan, ja tuskin olisi tohtinut kerskua vaikka olisi sitä ammentanutkin. Hänen koulutiensä oli hyvin lyhyt, pelkkä kuusiviikkoinen kiertokoulu.

Myöhemmin 1930-luvun alussa hän kuitenkin suoritti omatoimisesti kansakoulukurssin Kansanvalistusseuran kirjeopistossa. Opiskeli hän sittemmin myös Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä. Se avarsi ja antoi maalaispojalle perspektiiviä. Pääkaupungista näki kauas ja moneen suuntaan.

Rinne luki ja kirjoitti. Hän rakasti ja osasi molempia. Kitkalainen-nimimerkki oli aikansa todellinen brandi.

Esikoisteos Tunturit hymyilevät ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1945. Viimeisin teos Luotiin Koillismaa ilmestyi vuonna 1995 oman Karhu-Kirjan kustantamana. Keskeneräiseksi jääneessä teoksessaan Elämän koti. Kuudennen päivän illassa Rinne tilittää muun muassa vuosituhanteen vaihteen tuntojaan. Hän kertoo siinä myös omasta sairastumisestaan.

Monessa mukana

Rinne sai elämänsä aikana paljon ja monenlaista tunnustusta, esimerkiksi Valtion kirjallisuuspalkinnon teoksestaan Anna minulle atomipommi vuonna 1971. Valtion tiedonjulkistamispalkinnon hän sai vuonna 1977 ja Wihurin rahaston palkinnon vuonna 1990.

Oulun läänin taidepalkinto myönnettiin Rinteelle vuonna 1970 ja kymmenen vuotta vuotta myöhemmin Aleksis Kiven seuran tunnustus Eskon puumerkki.

Valtion taiteilijaeläke hänelle myönnettiin vuonna 1980. Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi Rinne vihittiin vuonna 1994.

Jatkosodan jälkeen vuonna 1945 Rinne oli perustamassa oululaista kulttuurilehti Kaltiota. Oulussa hän oli myös Merikoski-kerhon perustajajäsen ja puheenjohtaja.

Kuusamon-seuran puheenjohtajana Rinne oli vuosina 1955-65. Perusti hän myös Koillismaan Luonto ry:n ja Koillis-Luonto -lehden.

Sotilasarvoltaan hän oli ylivääpeli.

Karjala mielessä

1990-luvun puolivälin tietämissä sain kirjeen Kuusamosta. Rinne kyseli siinä kuulumisia Vienasta ja Karjalasta. Hän oli niistäkin kiinnostunut ja kantoi niistä huolta, ei pelkästään Vienan metsistä ja vesistä vaan myös sen ihmisistä. Hän tiesi ja tunsi heidän hätänsä ja halusi olla kuusella.

Hän oli sellainen.

Rinne oli myös Karjalan kansankirjailijan ja jyleä-äänisen luonnonsuojelijan Jaakko Rugojevin ystävä. Rugojev arvosti Rinnettä ja Rinne Rugojevia.

Miehet olivat monessa yhtä, mutta ennen kaikkea yhdessä. He olivat lahjomattomia.

Tuomo-Juhani Tapio

Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva