Runokritiikkejä jo kahdelle Kalevan lukijapolvelle

Kaisu Mikkola

PORVOO Runoruhtinas Johan Ludvig Runebergin nimikkopalkinnolla eilen seppelöity runoilija Risto Ahti on tullut kahteen otteeseen peritutuksi Kalevan lukijoille nimenomaan kriitikkona.

Itse asiassa hän on ehtinyt kirjoittaa kahdelle lukijapolvelle. Ensin Ahti kirjoitti 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Toinen tuleminen tapahtui lähes 30 vuotta myöhemmin vuonna1997 ja jatkuu edelleen.

Mutta miten perushämäläinen, Lahdessa syntynyt ja siellä pitkään elänyt ja lopulta tamperelaiseksi vakiintunut runoilija sitten löysi tiensä Pohjois-Suomen suurimman lehden runokriitikoksi?

Oman muistikuvani mukaan nuoren runoilijan luottokustantaja, WSOY:n legendaarinen Vilho Viksten antoi vihjeen, että Suomussalmelle yhteiskoulun opettajaksi on muuttanut kiinnostava ja monipuolinen kirjoittaja, oikeastaan runoilija, sillä esikoiskokoelma Talvi on harha oli jo ilmestynyt.

Kritiikkinä runo runoista

Alta kolmikymppinen Risto ryhtyi kulttuuriavustajaksi, ja alkoi epäsovinnainen kausi, jossa kriitikko huikeimmillaan rustasi runoja runoista, minkä lisäksi hän tietysti kirjoitti uusia runokokoelmia.

Vaikka elettiin kuinka vapautunutta vuosikymmentä, nuoren neron tyyliä ei jokainen kulttuuriosaston lukija sulattanut. Eikä edes joka toinen.

Vastine Ahdille toi työpaikan

Asianomainnen hän itse muistuttaa, että hän yritti aloittaa Kalevassa oikeastaan kuvataidekriitikkona eikä runouden arvostelijana, mitä ennen hän kehuu kokeilleensa musiikkikriitikon uraa Keskisuomalaisessa.

Eräs kimpaantuneista oli silloinen opiskelija Kari Karemo, joka ärsyyntyi Risto Ahdin runokritiikeistä niin paljon, että tuli oikein henkilökohtaisesti tuomaan kirjettään kulttuuritoimitukselle.

Ahtia koskevaa kirjoitustaan tuodessaan Kari Karemo jäi vähäksi aikaa juttusille. Paljastui, että tämä mukava kaveri harrasti sarjakuvaa ja dekkareita. Niinpä Kari Karemo ryhtyi hänkin avustamaan Kalevaa ja ennen pitkää Karemo pestattiin kulttuuritoimittajaksi, jonka erikoisalueeksi vakiintui musiikki.

Risto Ahti lähetteli edelleen kritiikkejään, näitä runoja runoista, Suomusalmelta Karjasillalle Kalevaan.

Kerran hän sitten ilmoitti tulevansa itse käymään Oulussa, ja Kari Karemo lähetettiin ottamaan Risto Ahtia vastaan. Hänet valittiin vastaanottajaksi sillä perusteella, että oli oikeastaan kokonaan Risto Ahdin ansio, että Karemo oli Kalevaan töihin kulkeutunut.

Oma hämäläisyys löytyi Oulussa

Risto Ahti vaihtoi Suomussalmen maisemat kokonaan Ouluksi ja siirtyi Välkkylään silloisine perheineen vaikuttaakseen oululaisessa opiskelijamaailmassa vuoteen 1974.

Muutettuaan takaisin etelään hän jätti Kalevan palstat palatakseen syksyllä 1997 keski-ikäisenä runoilijana ja runoilijoiden arvostettuna kouluttajana vanhalle foorumilleen.

”Minähän olin silloin hirveesti opiskelijapiireissä, Liisa Jaakonsaari oli niissä porukoissa, pohjoisessa minä löysin itseäni hämäläisenä aika paljon”, palkittu runoilija muistelee 30 vuoden takaisia Oulun aikojaan.

Jotkut tuon ajan oululaiset kaverit muistavat hänet myös siitä, että juuri hän aloitti Tsingiz Aitmatov-villityksen kaupungissa lainaamalla ensimmäisiä Kansankulttuurin kustantamia Aitmatov-suomennoksia lähipiirilleen.

Oliko sielu-sana valetta 1970-luvulla

Oulun Risto Ahti tahtoo selvästikin muistaa melko idyllisenä. Olihan hänen mielestään ratkaisevinta hänelle itselleen, että tuona stalinistisena aikana hän oli turvassa pohjoisessa:

”Silloinhan Hesarissa kirjoitettiin että minä valehtelen. Sen kirjoitti kritiikissään stalinistinen kriitikko, koska käytin sanaa sielu.”

Kysymyksessä taisi olla Katson silmiin lasta -kokoelman kritiikki, hän muistelee.

Entä muuta? Mitä hän löysi Oulun vuosinaan?

”Löysin huumorintajua, joka on minulle asia numero yksi!”

Kritiikin teko on kiinalainen paikka!

Varttunut Ahti kutsuu nykyään kritiikin kirjoittamista kiinalaiseksi paikaksi.

”Kyllä minä pyrin synnyttämään sellaista käsitystä, että ihmiset ymmärtävät runoutta ja pyrin auttamaan heitä siinä. Lyriikka itsessään ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeää kuin runot ja niiden merkitys.”

58-vuotias Risto Ahti sanoo perusfilosofiaansa kuuluvan, että taiteilijan pitää pitää huolta omasta työstään ja samalla tukea muita omassa työssä. Hänen näkemyksensä huipentaa se, että taiteilijan vielä kuuluu pitää huolta taiteesta itsestään.

Eräs menetelmä tämän filosofian lihallistamiseksi on Lahden Runomaraton, tunnustautuuhan Ahti yhdeksi kohta parikymmenvuotiaan hankkeen isistä. Itse hän oli aktiivisesti tapahtumassa mukana ensimmäiset viisi vuotta:

”Se on semmoinen, jossa harrastajakirjoittajat tapaa, ilmeisesti myös ulkosuomalaiset. Se on nyt venymässä viikon mittaiseksi. Minusta tuntuu, että se on aika kestävä ja kriittinen runoliike.”

Risto Ahti tunnetaan myös arvostettuna kirjoittamisen opettajana. Taustalla on sanataiteen rekisteröity yhdistys, joka koostuu oppilaista: ”Minä en muuta kuin opettajavierailen.”

Tätä toimintaa on ollut kymmenisen vuotta. Monet tulevat Risto Ahdin piiriin kouluttauduttuaan ensiksi Orivedellä: ”Sanataiteen ry on jatkuva, jossa minä käyn vain, mutta minulla on sitten henkilökohtaisia oppilaita, ja monet näistä kymmenistä lyyrikoista ovat tulleet Oriveden Opiston kautta.”

Itsekin Risto Ahti on ollut opettamassa luovaa kirjoittamista Orivedellä, ja hänellä on ollut siellä lehtoraattikin ennen kuin hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1989.

Kauneuden kaipuu tulossa

Lyriikan tilanteessa on Ahdin mielestä tapahtumassa kaksi selvää muutosta.

Toinen niistä on yksinkertaistuminen ja toinen hyvin voimakas kauneuden kaipuu.

Eläviksi esimerkeiksi hän haeskelee Södikan viime kevään esikoisrunoilijaa, joka on 27-vuotias mies ja tekee herttaista rakkauslyriikkaa, oikein ihanaa. Nimi ei vain heti nouse mieleen. Ja entäs sitten Otava! Otavalta tulee Elina Huovila, joka tekee hyvin selkeää ajatuslyriikkaa! Risto Ahdista tuntuu lisäksi, että Otava on innostunut ja varmaankin siellä nimenomaan Martti Anhava on havainnut, että tällaista tarvitaan.

Tämä kaikki alkaa tietyllä tavalla Tomi Kontiosta, Risto Ahti näkee ja määrittelee: ”Se lähtee nousemaan se sulosointu, joka palauttaa runoille paljon lukijoita.”

Ei enää paluuta hitaaseen kieleen

Ahti kiistää ehdottomasti, että hän sanoillaan tarkoittaisi vanhahtavaa suosikkirunoutta, jota kuullaan Tämän runon haluaisin kuulla -lähetyksissä:

”Ei enää ole paluuta semmoiseen hitaaseen kieleen. Nämä vaativat merkityksiä.”

Vain tahallaan voi rakastaa -voittajakokoelman jälkeen Risto Ahdilla on jo seuraavakin kokoelma valmiina, se on 21. hän laskee.

Vaikka Risto Ahti on runoilijana pysynyt uskollisena yhdelle kustannusvirkailijalle eli Ville Vikstenille ja kulkenut tämän perässä Gummerukselta WSOY:lle, niin pari syrjähyppyä löytyy:

”Tamperelaisen Sanasadon kanssa olen tehnyt kaksi filosofisempaa kirjaa.”

Vikstenin eläkkeelle jäännin jälkeen luottokustannusvirkailijan paikan on perinyt Eila Kostamo.

Runeberg-tilaisuuteen tämä juhlakalu kaavaili yleviä sanoja. Hän suunnitteli mainitsevansa, että kokee, miten runous on tulossa humaanimmaksi ja kiinnostuneemmaksi ihmisistä ja ihmiset etsivät runoista merkityksiä. ”Yksi semmoinen asia, jota itse korostan kauheesti, on, ettei ihminen vanhene, vaan se on yhtä aikaa lapsi, nuori ja täysikäinen silloin kun se on täysikäinen.”

Risto Ahdin mielestä ei pidä unohtaa, että runouskin voisi olla kyvyiltään ja ominaisuuksiltaan syvää ja laajaa. Ja lystikästä:

”Suurimpia harhaoppeja on, ettei ihminen tiedä kaikkea, että joku piru saa meidät kuvittelemaan, että me selvitään vähemmällä kuin kaiken tietämisellä.”

No, ei hän ihan suunnitelmiensa mukaan puhunut, luki kaksi runoaan ja luetteli eri tahoja, joille oli kiitollinen kuten vaikkapa etelähämäläiselle mentaliteetille.

Artikkelin lähde Kaleva