Vainolaisten riehuntaa Suomen syrjäkylillä

Kirja

Tyyne Martikainen: Partisaanisodan siviiliuhrit. Värisuora Oy. Kemi 2002.

Taisipa olla 1960-lukua kun ensi kertaa kuulin Partisaanivalssin kauniin, helposti mieleen jäävän melodian. Tämä romanttinen laulelma kuului pitkään radion toivekonserttien suosikkikappaleisiin. Sen sanoissa partisaaneihin tuntui liittyvän ylevää isänmaallisuutta ja sankarillisuutta.

Partisaaneista puhuminen herättää monille suomalaisille kammottavia muistoja lähes 60 vuoden takaa. Pohjois-Suomen ja Pohjois-Karjalan syrjäkylien ja erämaatalojen liepeillä riehuivat tuolloin tuhoretkillään neuvostopartisaanit samaan tapaan, kuin jo vuosisatoja aiemmin täällä liikkuneet idän vainolaiset.

Iivana Julman haamu tuntui heränneen liikkeelle. Jälkeensä se jätti murhattuja äitejä, lapsia ja vanhuksia, tuoreen selvityksen mukaan ainakin 176 siviilikuolonuhria. Ja sadoittain myös niitä, jotka hädin tuskin selviytyvät hengissä, monet vammautuneina ja läheistensä julmasta kohtelusta pahoin järkyttyneinä. Orvoiksi jääneille lapsille tapahtumasta tuli koko loppuelämän kestävä taakka.

Jatkosodan aikana silloisen vihollisen partisaanit tekivät tuhotekonsa jopa syvällä sisämaassa sijainneissa suomalaiskylissä. Sotilaallista merkitystä näillä kohteilla ei ollut, vaikka omissa raporteissaan partisaanit yleensä väittivät iskeneensä ”varuskuntiin”. Mikäli kyse olisi todella ollut sotilaskohteista, jäljelle tuskin olisi jäänyt äitien ja sylivauvojen silvottuja ruumiita.

Asekuntoiset miehet olivat tuolloin yleensä rintamalla. Jokunen heistä saattoi sattumoisin olla kotilomalla taikka kuulua kaikkein uhanalaisimpien kylien turvaksi lähetettyihin pieniin vartioryhmiin. Suojaamistehtävästä näiden oli usein ylivoimaista suoriutua.

Ajankohtaisuutta jatkosodan partisaani-iskuihin ovat tuoneet eräät aiheesta julkaistut uudet kirjat ja viime ainoina virinneet viranomaistoimet. Tyyne Martikainen on koonnut kirjaansa Partisaanisodan siviiliuhrit mahdollisimman tarkkoja tietoja siviiliväestöön kohdistuneista partisaanien ja myös ns. desanttien iskuista. Lisäksi kerrotaan eräistä sotilaallisistakin tuholaisteoista ja partisaanintorjunta-osastojen suorittamista takaa-ajoista. Myös venäläisten näkemyksiä tarkastellaan.

Neuvostoliiton valtion romahduksen jälkeen Suomessa on vihdoin rohjettu ryhtyä laajemmin puhumaan neuvostopartisaanien sotarikoksista. Vielä elossa oleville partisaanien uhreille halutaan saada oikeutta. Myös syyllisiä on yritetty saada vastuuseen hirmuteoistaan. Eräät niistä ovat samankaltaisia, kuin viime vuosina Kosovosta ja Bosniasta on paljastunut.

Venäjän puolella partisaaneilla on yhä oman kansansa ja valtiovallan horjumaton tuki, jopa sankarin sädekehä. Suomalaisten haastattelemat partisaaniveteraanit eivät vieläkään kadu tekojaan. Heillä näyttää myös olevan niistä perin erilaiset muistikuvat kuin suomalaisten kokemukset. Myös sotahistorian tutkijoiden teksteissä on ristiriitaa.

Arkistoiduista tutkimusraporteista ja muista asiakirjoista ja aiemmin julkaistuista kirjoista sekä partisaani-iskut itse kokeneiden haastatteluista Martikainen on koonnut kattavan kokonaisesityksen siviiliväestön menetyksistä.

Lapsena itsekin Savukoskella partisaanihyökkäyksen järkytykset kokenut Martikainen on jo aiemmin julkaissut kolme kirjaa tästä aiheesta. Hän toimii myös keväällä 1999 perustelun Jatkosodan Siviiliveteraanit ry:n puheenjohtajana. Yhdessä yhdistyksen muiden aktiivistenjäsenten kanssa hän on omistautunut partisaanihyökkäysten uhreiksi joutuneiden ihmisten asialle.

Ehkä hieman kiireesti tekemässään uusimmassa kirjassa Martikainen pyrkii voimakkaasti vetoamaan sen puolesta, että partisaanien siviiliuhrit saisivat paremman arvostuksen yhteiskuntamme puolelta. Hyökkäyksissä fyysisiä vammoja saaneille siviileille on jo myönnetty korvauksia samoin perustein kuin sodassa vammautuneille sotilaillekin. Henkisistä järkytyksistä ei ole annettu korvauksia eikä kuntoutusta. Vasta nyt tuntuu aika olevan kypsynyt valtion varojen myöntämiseen sellaiseen.

Partisaanihyökkäysten kohteeksi joutuneissa kylissä olleita henkilöitä on Martikaisen selvitysten mukaan yhä elossa noin 1500. Veteraani- tai rintamatunnuksen mukaisia etuuksia on heistä vain runsaalla 200:lla. Arvioilta 600 henkilöä joutui näkemään ja kokemaan poikkeuksellisia raakuuksia ja järkytyksiä partisaanien iskujen yhteydessä.

Partisaanit surmaamista 176 siviilihenkilöistä monet kokivat kohtalonsa joukkoteloituksissa, usea vainolaisten mukaansa ryöstämä vasta vuorokausia myöhemmin erämaassa tai myöhemmin Venäjällä. Raakuuksista on vakuuttavia todisteita henkiin jääneiden kertomina ja myös valokuvina uhreista.

Kirja kertoo kylä kylältä partisaani-iskut ja nimeää myös kunkin tapahtuman kuolonuhrit. Sallan kylien osalta tekstin on kirjoittanut Kalevi Loisa, eläkkeellä oleva rajavartioaseman päällikkö ja siviiliveteraanien yhdistyksen varapuheenjohtaja. Kuusamon osuuden on kirjoittanut opettaja Meimi Mäntyniemi.

Partisaanit eivät olleet Puna-armeijan sotilaita, vaan Kommunistisen puolueen organisoimia vapaaehtoisia, aseistettuja siviilejä, Suomenkielentaitoiset partisaanit saattoivat esiintyä joskus suomalaissa asepuvuissa. Jo se on sotarikos, josta kansainvälisten säädösten mukaan saattoi kiinni jääneelle seurata kuolemantuomio.

Kirjan järkyttävä sisältö tekee ymmärrettäväksi kirjoittajien kriittiset, jopa katkerat asenteet julmiin tapahtumiin vastuullisiksi katsomiaan tahoja kohtaan. Heihin kirjassa lasketaan myös viranomaiset, jotka eivät ajoissa evakuoineet väestöä kohteeksi joutuneista kylistä.

Katkeruus kaikkia julmuuksiin syyllistyneitä kohtaan on ymmärrettävää. Mutta hieman liialliselta tuntuu omien viranomaisten kovantuntuinen syyttely. Sillä kirjassa ehkä pyritään antamaan vielä lisäpontta sinänsä oikeutetuille korvausvaatimuksille.

Virheitä toki viranomaisillekin saattoi sattua. Lähellä rintamaa sijainneiden kylien väestön suojelemiseksi olisi ehkä voitu tehdä enemmänkin, kuin jakaa nuorille pojille Terni-kivääreitä. Mutta tuskin olisi käytännössä voitu tyhjentää vuosikausiksi väestöstä kaikkia niitä satoja kyliä, joiden liepeillä partisaanit saattoivat liikkua. Periaatteessa partisaanien tai desanttien ulottuvilla oli lähes koko harvaan asuttu maamme.

Lapsina sotarikosten todistajiksi joutuneet ja partisaanien tuholaisteoista hengissä selvinneet suomalaiset ansaitsevat vihdoinkin korvauksensa ja tunnustuksen asemalleen. Anteeksipyyntöjä ei taida kuulua koskaan.

PEKKA KOIVISTO

Pahaa jälkeä. Partisaanien uhreiksi joutui heinäteossa olleita perheitä tai asukkaat yllätettiin yöuniltaan. Avuksi lähetetyt sotilaat saattoivat Suomussalmen Malahvinvaarassa 5.7.1943 vain todeta tapahtuman, josta jäljelle jäi naisia, lapsia ja vanhoja miehiä enää viimeistä palvelua odottavina vainajina. (SA-kuva)

Artikkelin lähde Kaleva