Yhä on sanottavaa

Valokuvanäyttely Rantakadulta vuodelta 1984 kertoo,
millainen Oulu on ollut ja millainen se yhä on.

Jussi Pesonen, teksti
Jarmo Kontiainen, kuvat

Nainen seisoo avonaisen oven suussa ja katsoo kadulle. Taas. Hän ilmestyy siihen aina kymmenen vuoden välein. On neljäs kerta.

Kuin hän olisi haamu tai joku Oulun henki.

Tänä kesänä nainen näkee Rantakatua pitkin valuvan aurinkolasipäisiä bileautoilijoita, joiden luota kumisee matala bbbhm... bbbhm... bbhbbbhhmm.

Eräs tiukkahousuinen nuori on tulossa kuntosalilta ja lukitsee pyöräänsä Kauppahallin nurkalla. Japanilainen valokuvaa innokkaana Toripolliisia. Aittapation punertavat asiakkaat nostelevat tuoppeja kyynärpäät pöytään nojaten ja oululaisesti röhönauraen.

Humisevat toriteltat tarjoavat t-paitoja ja lohta Norjasta. Lokit syöksyvät rääppiäisille.

Joku autokuski painaa kaasua, kunhan on ikkunat kiinni kironnut kävelijät kiirehtimään pois suojatieltä.

Suomen kielen opiskelija Ulla Haverinen valokuvasi ovensuun naisen Juustisen talossa talvella vuoden 1984 alussa.

Otos johdattaa 44 kuvan kiertueelle tuon ajan Rantakadulle.

Rakentamiskielto korttelistossa oli päättymässä. Kirjaston, teatterin ja hotellin edustama betoninen monumentaalikeskus painosti Rantakadun puutaloja maahan. Rakennusliikkeiden kaivureita ja nostokurkia poltteli päästä töihin.

Yksi alueen talo paloi. Purettaessa lähti luvatta viereinenkin. Myöhempinä vuosina tuli tuhosi lisää.

Yhdentoista yliopisto-opiskelijan tallentama dokumentaarinen kuvakiertue Eläköön Rantakatu 1984 kertoo esteettisestä riidasta: mereltäpäin nousee betonia, puutaloissa eletään puita kakluuneihin lykkien, ja tässä välissä – valloittamattomalla pelikentällä – nököttää nakkikoppi kuin potkua odottava jalkapallo.

Kansiorivien pölyssä leijailee toiveikkuus atomiajan tuomasta teknologisesta vapahduksesta.

30 vuotta vanhat mustavalkokuvat ovat kylmiä, ja on selvää että niiden karvalakin- ja hengityshöyrynhohkainen maailma on kadonnut muistoihin ja virtuaalisuuteen. Kuvat tuntuvat olevan ikuisuuden takaa.

Ensimmäisen kerran näyttely pystytettiin maaliskuussa 1984. Sitten vuosina 1994, 2004 ja nyt 2015 – vuoden viivästyneenä, mutta silti.

Ulla Haverinen kertoo, että yhä uudestaan palaava näyttely on kommentti nyky-Oulun tilanteeseen.

Kaupungin rakentaminen ei hänen mukaansa tunnu muuttuneen kuvausajasta yhtään, vaan myllerrys on loputonta, sekavaa ja pelottavaa.

– Rantakatu ei nykyään herätä minussa sen kummoisempia tunteita. Muuta kuin suuttumuksen sitä kohtaan, mitä Oulussa on tehty ja laiminlyöty. Veronmaksajat on petetty, hän sanoo.

Näyttelykuvissa ihminen näkyy usein takaapäin, utuisena värähdyksenä, nimettömänä, tuntemattomana, karkaavana. Se kertoo ujosta valokuvaajasta, mutta myös häpeilevästä olosta ihmisenä Oulussa.

Ajat muuttuvat, henki pysyy: älä katso silmiin.

Ovenpielessä jälleen seisova nainen on nähnyt ohi menneet voimalinjat ja haikeat vanhukset. Ilmassa kiitäviä digiaaltoja hän ei näe, ja ne kulkevat hänen lävitseen.

Säilyneen Juustisen talon omistaa nykyään PSOAS, ja vuokraa sen asuntoja opiskelijoille.

Toistaiseksi Rantakatu on rauhoittunut. Sen alla on kyllä räjäytelty, torin varalle piirretty hotelli. Asvalttitöitä toki on.

Mitä rautatielle päin tulee? Tuirassa paloi, Heinäpäässä paloi. Katua katetaan, torni nousee.

Fakta