Artikkelin lähde Kaleva
Julkisia vessoja paheksuttiin jo varhain. Etenkin miesten
vessojen uskottiin olevan moraalittomuuden pesiä.
Lauri Hirvonen”Kahdesta kulmasta menee portaat kellarikerrokseen, johon erityiset käymälät tytöille ja pojille owat sijoitetut. Epäterveellinen ulkona juokseminen on täten sopimalla tawalla wältetty.”
Näin kuvaillaan Kalevassa 26.11.1907 valmisteilla olleen Oulun suomalaisen Yhteiskoulun tiloja. Jos Yhteiskoulussa päästiinkin vesiklosettiin jo yli sata vuotta sitten, joissain kouluissa ulkohuussit olivat käytössä vielä pitkälle eteenpäin.
Esimerkiksi Oulun keskustassa sijaitsevassa Heinätorin koulussa oli puucee käytössä vielä 1970-luvulla. Silloinen rehtori Alpo Nisula muistaa, että yksi perustelu 1970-luvulla tehtyyn saneeraukseen olivat juuri ”kylmät ja tuoksahtelevat ulkovessat”. Lämmitystä ei ollut. Ulko-wc oli tarkoitettu oppilaille.
– Muistelen, että henkilökunnalle oli jonkinlainen pömpeli olemassa siellä sisätiloissa.
Vesivessan tulo viimeisiin koulurakennuksiin tuntuu ehkä myöhäiseltä, mutta loppujen lopuksi itse ulkohuussikin – eli hyyskä, käymälä, paskamakki tai vaikkapa pikkula – on varsin tuore tulokas sekin. Ympäristöhistorioitsija Petri Juuti kertoo, että suomalainen käymäläkulttuuri on noin 200–250 vuotta vanhaa.
Vaikka ensimmäiset käymälät tehtiin Suomessa keskiaikaisiin linnoihin jo 1200-luvulla, alkoi niitä esiintyä enemmässä määrin maan länsiosassa 1700-luvun loppupuolen kartanoissa ja pappiloissa. Esimerkiksi Limingan pappilasta löytyi ”salainen huone” eli sisälle sijoitettu käymälä jo 1732. Hailuodon pappilassa käymälä löytyi 1600-luvulta puolestaan karjapihalta.
– Yleistyminen, se kesti kyllä pitkään, Juuti toteaa.
Nykynäkökulmasta kaupungit olivat ennen modernisoitumista useimmiten eräänlaista maaseudun jatketta. Säätely oli tosin maaseutua tarkempaa. Esimerkiksi Oulun kaupunginarkistosta löytyy hyyskien ja tunkioiden käsin kirjoitettu tarkastuskirja 1800-luvun lopulta.
1800–1900-lukujen taitteessa ajateltiin yleistä viihtyvyyttä ja järjestystä, mutta myös hygieniaa. Käymälöissä oli esimerkiksi maakuoppien sijasta suljetut säiliöt, ja ne tyhjennettiin säännöllisesti tiettyjen määräysten mukaisesti. Oulussa tarpeeseen käytettiin ainakin tervatynnyreitä. Ulkohuoneiden tyhjentämisestä huolehtivat erikseen siihen palkatut työntekijät.
– Varsinkin 1879 terveysasetus pisti kaupunkeja kuriin ja nuhteeseen monessa asiassa, Juuti sanoo.
Asetuksessa vaaditiin muun muassa likaviemäriä. Sellainen saatiin Ouluun 1902.
Vuonna 1923 Oulussa tiedetään olleen yli 2 300 käymälää. Kaupunkikuvaa tuskin mairitteli, että niistä jokainen oli tuolloin huonossa kunnossa.
Julkisia käymälöitä oli kaupungeissa liikenteen solmupaikoissa ja ihmisten kohtaamispaikoissa. Tällaisia olivat asemat ja torit. Maakuntamuseotutkija Riina Kohonen Pohjois-Pohjanmaan museosta kertoo, että esimerkiksi Oulun Kauppatorille rakennettiin 1910-luvulla ”naisten vedenheittimö”. Kauppatori on tuntunut loogiselta paikalta myöhemminkin. Vielä 1998 rakennettiin torille makasiiniin julkinen vessa.
Historian saatossa julkisia käymälöitä myös vastustettiin. Juuti kertoo, kuinka sanomalehtien palstoilla käytiin keskustelua, miten miestenhuoneet olivat moraalittomuuden pesiä. Moraalittomuudella viitattiin prostituutioon, viinan myyntiin ja myös orastavaan homokulttuuriin.
– Hyvin voimakkaasti paheksuttiin näitä miesten yleisiä käymälöitä. Joka kaupungissa, missä olen tutkinut, on tämä sama ilmiö, jossain laajempana, jossain pienempänä, Juuti sanoo.
Moraalinvartijat olivat tarkkoja myös siitä, että miehille ja naisille oli omat puolensa.
Jossain määrin yhteiskäytössä olivat myös vuokrakasarmien tai kerrostalojen käymälät. Joskus jokaisella asunnolla oli oma koppinsa, joskus jokainen jokainen rappu jakoi yhteisen käymälän ja joskus jokaisella kerroksella oli omansa.
Esimerkiksi Oulussa sijaitsevaan, vuonna 1906 valmistuneeseen Tuomi-taloon rakennettiin aluksi 25-reikäinen puucee. Vesivessat rakennettiin huoneistoihin vuosia myöhemmin eli vuonna 1914.
Suomessa julkiset vessat ovat olleet pääsääntöisesti ilmaisia tai niihin on päässyt hyvin pientä maksua vastaan. Juutin mukaan tämä erottaa suomalaista julkista käymäläkulttuuria muusta Euroopasta, missä maksu on arkipäivää.
Suomessa maksuttomista julkisista käymälöistä alettiin luopua vähitellen 1950-luvulta lähtien. Nykyään sellainen on jo jonkinlainen harvinaisuus. 1990-luvun alun Oulussa helpotusta tarjottiin ainakin maksullisessa wc:ssä Uudenkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmauksessa, mutta vessasta luovuttiin huolto- ja korjauskustannusten takia.
Kesäisin uimarannoilla on käytössä siirrettäviä käymälöitä, mutta kiinteämmän julkisen wc:n löytäminen onkin hankalampaa.
Oulun kaupungin suunnittelupäällikön Tapio Siikaluoman mukaan tällä hetkellä ainoa sen tapainen löytyy Ainolan puistosta Piparkakkutalosta. Siinä kohtaavat samalla ensimmäinen ja viimeinen, sillä neiti Hanna Åström jätti vuonna 1902 Oulun ensimmäisiä vesiklosettihakemuksia kyseisellä paikalla sijainneeseen lastentarhaan.
Enemmässä määrin käymälöitä alkoi esiintyä 1700-luvulla kartanoissa ja pappiloissa. 1800-luvun alussa ulkokäymälä oli kaupungeissa jo yleinen näky.
Aluksi käymälä voitiin tehdä eteiseen. Puhuttiin salaisesta huoneesta.
Usein huussi sijaitsi navetan yhteydessä.
Vaikka huusseja oli, niitä ei aina käytetty.
Ennen käymälöitä ja osin niiden jälkeenkin tarpeet tehtiin tunkiolla.
Suhtautuminen ulosteisiin oli mutkatonta. Sitä käyettiin lannoitteena ja syötettiin myös eläimille. Pienet lapset saivat tehdä tarpeet lattialle.
Suomen ensimmäinen vesivessa rakennettiin Suomen Pankkiin 1880-luvulla. Oulussa ensimmäiset vesiklosettianomukset jätettiin vuonna
Artikkelin lähde Kaleva