Perillä

Syksyn, talven ja kevään sarjakuvataiteilija Ilpo Koskela kulki kansan-
parantaja Lusia Rusintytär Korhosen matkassa.

Nyt Utajärven Ahmaksen kylään sijoittuva sarjakuvaromaani on valmis.
Se kertoo 1600-luvulla noituudesta syytetyn kansanparantajan ja runon-
laulajan Lusian elämästä ja kurjasta kuolemasta.

Elina Ursin

Ilpo Koskelan ja Utajärven Ahmaksen kylästä kotoisin olevan Lusia Rusintytär Korhosen lähes vuoden pituinen yhteinen matka sai päätöksen ja pisteen.

Koskela aloitti Lusian elämästä ja kurjaakin kurjemmasta kohtalosta kertovan sarjakuva-albumin työstämisen viime syksynä. Kustantajalle Likelle sarjakuvaromaani lähti heti juhannuksen jälkeen. Sarjakuva-albumin julkistamista juhlitaan samaan aikaan, kun Lusia Korhosesta tehty kamariooppera saa ensi-iltansa 7. elokuuta Ahmaksen kylässä.

Suhde alkoi keväällä 2013, kun Koskela kirjoitti ja kuvitti 1600-luvun käräjäpöytäkirjoissa noituudesta syytetyn Lusian, ja kahden muun ahmaslaisen historiallisen henkilön elämästä Sankaritekoja Ahmaksella -sarjakuvakirjan.

Syksyllä 2013 julkaistussa sarjakuvamaisessa novellikokoelmassa omana lukunaan olivat saman kylän miehet, sankari Lasse Lassenpoika Räisänen sekä lukkari ja runonlaulaja Pekka Kukkonen, alias Pehr Gullstén.

Lusia jäi kummittelemaan Koskelan mieleen, kunnes päätös jatkaa Ahmaksen kylään sijoittuvaa tarinaa kypsyi syksyllä 2014.

Tästä kansanparantajasta ja runonlaulajasta tiedettiin vain se, mitä käräjäoikeudenkirjoissa kerrottiin. Koskela piirsi ja kirjoitti kuvitteellisen, mutta lähdemateriaaliin pohjautuvan ja ajankuvaa myötäilevän Lusian henkilöhistorian oikeudenkäyntiin asti.

Albumin sivulta 80 kuvaan astuu oikeasti eläneitä henkilöitä, ne, joiden nimet esiintyvät oikeudenpöytäkirjoissa.

– Oikeudenpöytäkirjassa on maininta vanhasta ämmästä. Muuta luonnehdintaa Lusiasta ei lähteistä löydy. Siihen aikaan talonpoikaistaustainen 40-vuotias ihminen oli iäkäs.

Koskela tunnetaan ahkerana myyränä, joka tonkii aiheen taustat tarkoin selville. Uppoutumista Lusiaan ja 1600-luvun historiallisiin tapahtumiin sekä ajan kulttuurihistoriaan helpotti vuonna 2014 Suomen kulttuurirahaston myöntämä 22 000 euron apuraha.

Koskela halusi tehdä Lusian tarinasta mahdollisimman realistisen.

Kerrontatyyliksi valikoitui mustavalkoinen selkeä jälki, jossa tarinan henkilöt, pukeutuminen, esineet ja miljöö tulevat dokumentoitua tarkasti.

– Taitan itse teokseni. Näin kokonaisuus hahmottuu pitkin työprosessia ja virheitä sekä epäloogisuuksia on helppo korjata.

Albumi alkaa Lusia ollessa 14-vuotias ja päättyy toivonsa menettäneen ja noituudesta syytetyn Lusian kuolemaan. Koskela pureutuu Lusian tarinan ja näkökulman kautta luterilaisen kirkon opin ja kansan ylläpitämien vanhojen tapojen, jumalien ja uskomusten konfliktiin Pohjois-Pohjanmaalla 1600-luvulla.

Tarinan mukaan Lusia hirttäytyi ennen kuin käräjäoikeus vuonna 1680 langetti tuomionsa öylättien, ehtoollisleipien varastamisesta. Pöytäkirjaan merkittiin, että Lusia oli mennyt metsään laulaen mennessään vanhoja loitsurunoja ja kuollut siellä.

– En halunnut tehdä huikeaa sankaritarinaa, vaan teoksessa ihmiset asuvat, työskentelevät, pukeutuvat, sairastavat, syntyvät, kuolevat ja syövät, kuten 1600-luvulla tehtiin.

Kulinaristina Koskela kokkasi kirjassa kuvaamansa aterian niistä aineksista, joita siihen aikaan oli saatavilla. Sarjakuvassa kerrotaan, kuinka Erik Erikinpoika väkineen on saanut kaukaisen vieraan Puolan sotatantereilta ja sitä juhlistetaan syömällä ja juomalla hyvin.

Kun Koskela oli saanut kohtauksen valmiiksi, oli kokkauksen aika. Padassa lampaanpaistin lisukkeena hautui yrttejä, räätikkää eli lanttua, porkkanoita, papuja sekä brysselinkaalia eli ruusukaalia. Padan kyytipojaksi Koskela nautti ajan tavan mukaan olutta.

Lähdemateriaalin keräämiseen, lukemiseen ja työstämiseen Koskela käytti kolmisen kuukautta. Tietoa kertyi myös koko piirtämistyön ajan. Kirjallisuutta ja lähteitä on lueteltu albumin lopussa sivullisen verran.

Osa lähdemateriaalista löytyi omasta kirjahyllystä, osa kirjastosta ja muun muassa pohjoispohjalaista kulttuuriperintöä nettiin kokoavasta alueellisesta Kirjastovirmasta.

– Siinä olisi aineista vaikka tutkielman tekoon.

Yksi keskeinen lähde on Marko Nenosen ja Timo Kervisen Synnin palkka on kuolema -teos, joka kertoo suomalaisista noidista ja noitavainoista 1500-luvulta 1700-luvulle.

– Nenosen ja Kervisen kirjassa siteerataan paljon aikalaispuhetta, sitä, miten suomalaiset siihen aikaan puhuivat. Päätin, että kirjoitan Lusiassa puherepliikit käännetyssä sanajärjestyksessä oman näkemykseni mukaan.

Kirjan alussa Koskela siteeraa lähteistä löytyneitä loruja ja loitsuja, mutta sivulta 20 lähtien tyyli ja teksti muuttuvat Koskelan omaksi riimittelyksi.

fakta