Näyttelijä on jatkuvassa liikkeessä

Näyttelijä Jaakko Ohtonen nauttii freelancerin vapaudesta
ja sähköistyy elävästä yleisöstä.

Eleonoora Riihinen

Jaakko Ohtonen on tällä hetkellä virallisesti koditon. Tälle nuorelle, oululaissyntyiselle näyttelijälle tilanne on ihanteellinen.

– Jos olen pitkään paikoillaan, alkaa turhauttaa, Ohtonen sanoo.

Tuore teatteritaiteen maisteri on juuri saapunut seitsemän kuukauden vaihto-oppilasjaksolta Belgiasta. Espanjassa ja Oulussa vietettyjen lomaviikkojen jälkeen odottaa kiinnostava produktio Turun saaristossa.

Siitä lisää myöhemmin. Puhutaan ensiksi siitä, miksi mies on niin rauhaton.

– Olin jo lapsena levoton enkä pystynyt keskittymään kauaa yhteen harrastukseen, Ohtonen kertoo.

Sitten löytyi näytteleminen. Kun yhdeksänvuotias Ohtonen valittiin päärooliin koulun näytelmässä, hän huomasi, että lavalla sai purettua energiaa hyväksyttävällä tavalla.

Näyttelemisestä innostunut poika laitettiin Oulun taidekouluun teatteritaiteen puolelle.

– Rehtori Ulla Kaislaranta osasi käsitellä nuoria kundeja. Ulla piti jöötä, mutta antoi meidän myös rellestää. Hissuttelua en olisi kestänyt.

Noista ajoista moni asia pitää edelleen paikkaansa. Ohtonen on yhä sitä mieltä, ettei hissuttelusta synny uutta. Näytteleminen puolestaan on vieläkin tapa kanavoida asioita.

– Olen allerginen sille, että teatteria käytetään terapoimiseen, mutta olen huomannut sen, että niinä ajanjaksoina, kun en ole näytellyt, olen voinut henkisesti huonoiten.

Toinen asia, mikä näyttelijän työssä kiehtoo, on teatterin luoma tiivis yhteisö. Yksi tällainen yhteisö odottaa Ohtosta Röölän satamassa, Rymättylässä, jossa alkaa Meriteatterin näytelmän harjoitukset. Kyseessä on paikallistarinoita hyödyntävän trilogian päätösosa Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu, joka saa ensi-iltansa heinäkuussa.

Nuorten tekijöiden ryhmä tuo teatteria sinne, missä sitä ei yleensä ole. Se muistuttaa toista projektia, Tornadoa, jossa Ohtonen oli mukana viime kesänä. Siinä teatteri tuotiin oululaiseen omakotitaloon, ja katsojat kutsuttiin näytelmän sijasta kotibileisiin.

– On tärkeää, että teatteri ei eristäydy instituutioiden ja rakenteiden sisälle vaan menee sinne, missä ihmiset elävät.

Ohtonen pitää neljännen seinän rikkomisesta. Silloin syntyy aito kontakti yleisöön.

– Mikä tekee teatterista erityistä, on se yhteinen kokemus, joka muodostuu juuri siinä hetkessä.

Ohtosen mukaan Suomessa on rohkea, nuori teatterisukupolvi, joka tekee ”aivan mielettömiä juttuja”.

Syystä tai toisesta nuorten taiteellinen kunnianhimo ei kuitenkaan näy kentällä samassa mittakaavassa valmistumisen jälkeen.

– Se on ongelma, koska teatteria on pakko radikaalisti uudistaa.

Ohtosen mielestä teattereissa tikittää aikapommi: ohjelmistoa tehdään perusyleisölle, jonka keski-ikä on korkea. Uutta yleisöä ei tavoiteta turvallisella tekemisellä.

– Ohjaaja Mikko Roihan sanoin teatteri on muistamisen, ei unohtamisen taidetta.

Pelkääkö Ohtonen itse leipääntymistä? Ainakin hän haluaa pitää vapauden päättää, mihin suuntaan lähtee seuraavaksi.

– Otin rintaani tatuoinnin Tornado-näytelmän logosta. Se muistuttaa minua siitä, että säilyttäisin tekemisessä sellaisen terveen anarkian, että asioita voi tehdä myös just niin kuin itse haluaa.

FAKTA