Lystillinen runohenki eli kuulutuksissa ja sivumerkinnöissä

Merimiehen poikana syntynyt ja vain vähän koulutusta saanut Johan Léman sai julkaistua runojaan sanomalehdessä 1800-luvun Oulussa.

Ruotsin kieltä taitanut mies ei kuitenkaan mahtunut muottiin, joka rahvaan runoilijoista vallitsi.

Riitta Taulavuori

”Wainaja oli tunnettu lystillisestä runohengestänsä, jota hän näissäki sanomissa tuotuostaki osotti, erinomattain kadonneitten tahi warastettuin kaluin kuuluttamisella.”

Oulun Wiikko-Sanomissa vuonna 1867 olleessa kuolinuutisessa viitataan Oulun kaupunginvoutiin Johan Lémaniin (1800–1867). Ennen kaupunginvoudiksi kohoamistaan hän oli tehnyt itseään tunnetuksi Oulun lukutaitoiselle väestölle raatihuoneen runoilevana vahtimestarina.

Palovahtina kaupungin palveluksessa uransa aloittanut ja kolme kertaa naimisissa ollut Léman oli syntyjään merimiehen poika, joka sai nuoruudessaan käydä muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun alinta luokkaa ja osasi käyttää myös ruotsin kieltä.

Kalevalamittaisia runoja innokkaasti suomen kielellä riimitellyt mies sai hengentuotoksensa julki pääasiallisesti Oulun Wiikko-Sanomien palstoilla. Hän tarjosi tekstejään suuresti ihailemalleen ja aikakauslehti Mehiläistä toimittaneelle Elias Lönnrotillekin, mutta huonolla menestyksellä.

Lisäksi Léman laati arkkiveisuja sekä yli 5 000 säkeen mittaisen omaelämäkerran, Oulun Raadi Huoneen Wahtimestarin Johan Lemannin Lyhykäinen Elämäkerta. Itseltänsä näin Runon muovoin kokoon-pantu, kalevalamitassa tietenkin. Runoelmaa ei koskaan julkaistu.

Nyt Lémanista tekee ajankohtaisen filosofian maisteri Hanna Lehtosen pro gradu -tutkielma Runoileva vahtimestari Johan Léman: Kirjallisen toiminnan mahdollisuudet ja rajat 1800-luvun Oulussa.

Oululaislähtöisen Lehtosen opinnäytetyö tarkastettiin Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella tänä keväänä.

– En tiennyt Lémanista oikeastaan mitään ennen kuin aloin tutkimusavustajana kirjoittaa puhtaaksi hänen omaelämäkertaansa, Lehtonen kertoo.

Gradun aihetta etsinyt Lehtonen oli tuolloin tutkimusavustajana dosentti Anna Kuisminin hankkeessa, jossa tarkasteltiin kirjoittavia kansanihmisiä 1800-luvun Suomessa. Oululainen runoileva virkamies alkoi kiinnostaa ja varsinkin, kun tämä osoittautui taustoiltaan ja toimeliaisuudeltaan hyvin poikkeukselliseksi.

Lémanin runonkirjoitusharrastus oli erikoista aikana, jolloin jo pelkkä kirjoitustaito oli harvinaista sivistyneistön ulkopuolisen väestön keskuudessa.

– Kirjallisella kentällä hän oli tietyllä tapaa väliinputoaja: hän ei ollut tarpeeksi sivistymätön saadakseen äänensä kuluviin suomenmielisten ihannoimana rahvaanrunoilijana. Samalla hän oli liian oppimaton kelvatakseen säätyläistöstä nousseiden sivistyneiden kirjoittajien joukkoon.

Johan Lémanin ensimmäiset säilyneet kirjoitukset ovat noin vuodelta 1839. Alkuvaiheessa hän sai julkaistuksi vain muutaman sanomalehtirunon ja arkkiveisun. Paikallisesta sanomalehdestä alkoi kuitenkin löytyä säännöllisesti ja melko runsaastikin tilaa Lémanin runoille sen jälkeen, kun tästä oli tullut kaupunginvouti.

– Hän piti ilmeisesti virkatyönsä puolesta jonkinlaista löytötavaratoimistoa ja ilmoitti kalevalamittaisilla kuulutusrunoilla kadonneista ja löydetyistä tavaroista, Lehtonen mainitsee.

Omaelämäkerran ohella mieheltä on säilynyt kolme käsinkirjoitettua runokirjaa – ja löytyypä Oulun maakunta-arkistosta myös kaupungin peltojen kymmenysmaksukirja, johon Léman on kirjoittanut lyhyitä runonpätkiä sääoloista ja ajan kulumisesta.

– Léman kirjoitti hyvin monenlaisista aiheista ja vaihtelevissa tarkoituksissa. Tyypillisimmillään hän oli runoilijana yleisön viihdyttäjä, ympäristön tarkkailija ja tapojen kommentoija, Lehtonen arvioi.

fakta