Se vaati kaiken huomioni, tarttuu minua jalasta tai hyppää vatsani päälle kun yritän nukkua. Lapsi tarttuu minua tukasta kun olen ulkona kävelyllä ja repii takaisin sisälle ja sanoo: ”määä”.
Kun yritän katsoa Simpsoneita lapsi heittäytyy television eteen tai uhkaa viskata sen alas parvekkeelta, jos turha vahtaaminen ei lopu. ”Mutta kun en minä jaksa”, minä sanon. Ihan turhaa.
Joskus se valvottaa kolme yötä putkeen ja piilottaa Snore & Peace -teeni, tai mölisee muuten vain.
Ja silti, silti minun tulee rakastaa tuota sietämätöntä lasta. Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tuota ”lasta” minä kutsun kirjoittamiseksi.
Sanakirja määrittelee kutsumusammatin muun muassa sanoin ”usein palkka ja työnkuva eivät kohtaa”.
No, eivät kohtaa ei. Nimittäin silloin kun työ sujui hyvin, lapsi nukkui. Kun olisin halunnut lopettaa työt siltä päivältä ja nähdä kavereita, tai ylipäänsä jotain muuta kuin nämä seinät, lapsi heräsi ja alkoi kitistä, ja ainoa keino sen rauhoittamiseksi oli jatkaa kirjoittamista. Se on tuo kirjoittamisen pakko mikä luo koko touhuun sen ambivalentin epätoivon ja kaipuun elementin, ja tuota pakkoa on niin vaikea selittää ihmiselle, joka ei kirjoita työkseen.
Huonoina päivinä, sellaisina kun ei olisi yksinkertaisesti vain jaksanut, kun teksti oli surkeaa ja noloa, ei löytänyt muotoaan vaikka sitä kuinka pilkkoi, kirjoitti uusiksi, lisäili, lapsi kirkui korvanjuuressa niin, että silmät pullistuivat ulos kuopista.
Minä en valinnut tätä. En minä lähettänyt lomaketta vaikeiden lasten osastolle, joka sijaitsee jossain säännöllisten tulojen ja hyvien yöunien tuolla puolen, ja tarjoutunut kokopäiväiseksi hoitajaksi. Se vain tuli.
Taideteos ei ole koskaan täydellinen. Sävellys, kirja, koreografia, veistos, lyhytelokuva, maalaus: se voi olla täydellinen vain tekijänsä päässä.
Teos on ollut tekijänsä sisällä puhdas kuin taivaallinen kuutti, mutta nyt, ensimmäisestä lauseesta lähtien se jo kuolaa tuossa matolla, tuoksuu hieltä eikä jotenkaan ”toimi”. Tai sitten se on koskematonta lunta. Kun menee ja astuu ensimmäisen askeleen, puuterimainen alue on nyt söhröinen kasa, jossa lumienkelitkin näyttävät pahoinvoivilta.
Sillä parhaita kirjoja ovat ne, joita ei ole kirjoitettu.
Vaikea itserakas kakara on ovela eikä se tunne sääliä. Se ujuttautuu uniin ja vähättelee sinua silloin kun kävelet joutilaana Rotuaarilla. ”Lopeta velttoilu”, se kähisee ja roikkuu jaloissa, ”työt on vielä kesken, hei...”
Mutta: jos jonain päivänä kuulette oveltanne koputuksen ja kurkistatte ovisilmästä ja näette käytävällä epäilyttävän, korisevan ja vähän vastenmielisenkin lapsen, kutsukaa se sisään, mielenterveytenne uhalla.
Mistään ette saa sellaista iloa kuin siitä, kun se nukkuu.
Kirjoittaja on oululainen kirjailija,
runoilija ja muusikko.
Artikkelin lähde Kaleva