Oli itää ja etelää

Vanhat oululaiset merimiehet muistelevat menneitä Oulun
Hietasaaren idyllissä. Onkin heillä, mistä muistella: yhteensä
satoja vuosia elämää merillä ja satamissa.

Pia Kaitasuo, teksti
Markku Hyttinen, kuvat

– Neljä päivää sen jälkeen, kun olin viisitoista täyttänyt, olin jo laivan päällä, Jouko Raatesalmi kertoo.

Timo Haipuksella sentään kertyi päiviä kahden viikon verran vaaditun iän yli ennen kuin ensimmäisen pestin aika tuli.

Polte kyntämään maailman meriä oli näillä pojilla kova. Mallia saatiin lähipiiristä: Haipuksen vanhempi veli oli lähtenyt merille vuotta aiemmin, Raatesalmen perhepiirissä niin ikään oli merenkävijöitä.

Seppo Alatalo oli vuonna 1963 lähtiessään ennättänyt täyttää 16. Merelle, panamalaisalukseen, ajoi nälkä.

– Siellä sai ainakin syödä. Silloin oli kovat ajat, ja alaikäiselle ei ollut mitään työtä tarjolla, Alatalo toteaa karun realistisesti.

Päällekatsojaa ei lastenkodin kasvatilla ollut.

– Olin kuusivuotiaana satamassa ensi kerran katsomassa laivoja. Se oli siinä, kuvaa Paavo Elsilä puolestaan omaa merikipinäänsä.

Moni lähti merille pitkälti seikkailunhalusta.

– Sitä oli semmoinen viehätys tähän mereen, ja kaukomaat pyöri mielessä, Raatesalmi kertoo.

– Siinä oli suurempi tekijä se, kun kaverit tuli reissulta tupakka-aski taskussa ja khakipuku päällä, Alatalo nauraa.

– Ja Atlantic-kello ranteessa! Raatesalmi jatkaa.

Alatalo sanoo jännityksen yleensä karisseen parin vuoden jälkeen.

– Se muuttuu työksi. Ei sitä katso missä ollaan.

Lättähatulla Kokkolaan ja siitä Ykspihlajaan – siinä oli Jouko Raatesalmen ensimmäinen etappi. Sen jälkeen satamia riitti, ja työtä lähinnä pyssän puolella eli taloushommissa.

Reissuihin vaikutti paljon se, oliko linjalaivalla – siis tarkoilla reiteillä – vai villin linjan laivalla, joka otti lastin milloin minnekin.

– Siinä saattoi päätyä Murmanskista Floridaan ja kaikkialle siinä välillä, Raatesalmi kertoo.

Vanhemmat, avioon ehtineet valitsivat mieluummin linjalaivan.

– Kyllä kaikilla merille lähteneillä oli aivan taatusti haaveena villin linjan laiva, Haipus tuumii.

Nämä miehet oppivat ammatin siinä tehdessään, edeten tehtävästä toiseen. Hierarkia oli tarkka. Kipparista lähti kaikki.

– Kovempi koulu se oli kuin armeija, mutta reilumpaa, Elsilä lohkaisee.

– Minä olen ollut junkkina, vähän aikaa messikallena, sitten puolikkaana, matruusina, puosuna, timppana, Alatalo luettelee kahdenkymmenen vuoden kiertoaan.

– Jobia otin Turusta, Kotkasta, Göteborgista, Antwerpenista. Otin, mikä kiinnosti.

Miehet sanovat merityön olleen henkisesti rankempaa kuin fyysisesti.

– Sitä oppi tunnistamaan miehen olemuksesta jo, oliko tästä työhön vai ei, Alatalo sanoo.

Elsilä kertoo monen karsiutuneen jo ensimmäisen vuoden aikana. Odotukset ovat muuta kuin todellisuus.

Vaikka veri veti merille, joskus pysyttiin mieluusti maissa.

– Kun talvi seilattiin ja tultiin alkukesästä Suomeen, rysyttiin sitten täällä kesän parhaat hetket. Myllyn mies eli värvääjä saattoi niin sanotun huudon jälkeen polkea pyörällä etsimässä työvoimaa, Haipus muistelee.

Hameenhelman heilahdus kotisatamassa ankkuroi monet pysyvästi maakravuiksi. Haipus teki työuran yrittäjänä, Alatalo kouluttautui maalariksi, ja Raatesalmikin palasi työhön kotikaupunkiinsa.

Elsilä sen sijaan kuuluu Ruotsin-siirtolaisiin. Kesäisin hänet tavoittaa Hietasaaren pihamaalta.

– Pate on täällä tiukasti kuin tauti, yhdistyksen puheenjohtaja Timo Haipus sanoo.

Merellisen Oulun historia mielletään jonnekin purjelaivojen ja varvien aikakaudelle. Tänäänkin oululaisia seilaa maailman meriä. Tosin enää eivät pikkupojat, eivätkä vähän isommatkaan, pääse haaveilemaan satamalaiturille. Turvallisuussyistä ollaan porttien takana.

Merityökin on toisenlaista. Suurimman muutoksen sanotaan tapahtuneen 2000-luvulle tultaessa. Kun vielä 1960-luvulla merimiesammatissa oli 12 000–15 000 henkilöä, nyt määrä on puolikas tuosta.

Oulun satama on vilkas ja vientivoittoista kasvua ennustetaan edelleen. Vuosittain laivoja käy viitisensataa.

Vähemmän kalustoa, suuremmat lastit, Timo Haipus luonnehtii nykytilannetta.

– Lastaaminen on entistä nopeampaa: kaksi päivää, kun ennen se oli kaksi–neljä viikkoa. Ja laivat ovat toisenlaisia: iso peräportti auki, ja tavara ajetaan autoilla ruumaan. Ei ahdata.

No, onko ahtaajia sentään vielä olemassa?

– On. Mutta kun ne ennen olivat notkeita, hoikkia ja leveäharteisia miehiä, nyt niillä on keltaiset turvatakit isohkon vatsan päälle vedettyinä, Haipus veistelee suu virneessä.

Fakta