Artikkelin lähde Kaleva
Anna Kilponen Kaleva
Oulu Taiteilija Matti Jaukkuri esittelee keppi kädessään Kaakkurissa sijaitsevaa asuntoaan. Parveke on hänelle mieluinen paikka. Katseltavaa riittää, urbaania maisemaa silmänkantamattomiin.
Nyt ollaan kaukana siitä maalaismiljööstä, jota Jaukkuri on tauluissaan kuvannut. Tyrnävän lakeuksillakin asuneelle Jaukkurille maaseutu on nyt mielenmaisema.
Jaukkurin makuuhuoneateljeessa on vielä keskeneräinen lapsuudenmaisema Rovaniemeltä Pirttirannasta.
"Luonnonrakkauteni syttyi jo lapsuudessa", sanoo Rovaniemen Marraskoskella, Ounasjoen varrella varttunut Jaukkuri.
Maiseman alapuolella on toinen keskeneräinen maalaus, jossa on makaava naishahmo. Muuten Jaukkurille jo vuosia ominainen esittävyys, figuratiivisuus, näyttäisi väistyneen.
Olohuoneen seinältä löytyy viimeistelyä odottava, abstrakti maalaus. Taiteilija tuntuu palanneen juurilleen abstraktimman taiteen pariin.
"Näinhän taiteilija ei saisi tehdä, mutta ei ole hyväksi juuttua paikoilleen."
Taiteilijan ammatti on Jaukkurille elämäntapa. Hän ei osaa olla edelleenkään maalaamatta, vaikka on ollut valtion taiteilijaeläkkeellä reilut parikymmentä vuotta. Heikentynyt lähinäkö tuo tosin omat haasteensa.
"Pitkästyisin ja muuttuisin ärtyisäksi, jos en saisi maalata."
Taiteilemisen Jaukkuri aloitti jo neljävuotiaana. Akvarellien maalaamisen ohella yhdeksänlapsisen perheen vanhin poika veisti puuta. Vanhempien suhtautuminen poikansa taideharrastukseen oli kaksijakoinen: toisaalta kannustettiin, mutta annettiin ymmärtää, että taiteilemisella ei elä.
Matti-poika joutui jo kahdeksanvuotiaana uittohommiin 1930-luvun laman myötä. Lukemishaluja hänellä olisi ollut, mutta rahanpuutteen vuoksi koulu sai jäädä.
"Nykyajan lamat eivät ole juuri mitään 30-luvun lamaan verrattuna. Silloin maitolasejakin säännösteltiin ja kirnupiimää jatkettiin vedellä."
Sotaan Jaukkuri ilmoittautui vapaaehtoisena. Hän pääsi sissijoukkoihin rajajääkäripataljoonaan.
"Selvisin sodasta, koska osasin tarkkailla metsää. Minulla oli myös hyvä hajuaisti, sillä haistoin monesti venäläiset kaalikeiton hajun perusteella."
Sodassa Jaukkuria alettiin kutsua kirjekuoritaiteilijaksi, kun hän koristeli rintamalta lähteneitä kirjeitä suklaata tai muutamaa lanttia vastaan.
Sodan päätyttyä Jaukkuri aloitti taideopinnot Ateneumissa Helsingissä. Kulttuurisokki oli melkoinen: Ateneumissa hän näki ensimmäistä kertaa taulun seinällä.
Hän ehti opiskella vajaan vuoden ennen kuin oli lähdettävä takaisin jälleenrakennustöihin kotiseudulle.
"Olin enemmän kuin katkera opintojen keskeyttämisestä. Tarkoitus oli palata välivuoden jälkeen isän lupaaman lainan turvin, mutta isä muutti mielensä."
Jaukkuri lähti "tienaamaan opintorahoja" Rovaniemen posti- ja puhelinpiiriin, jossa hän toimi piirtäjänä parikymmentä vuotta, ensin Rovaniemellä ja vuodesta 1963 lähtien Oulussa.
Palkka oli sen verran huono, että perheen perustamisen myötä Jaukkurin oli tehtävä toista työtä: hän piirsi Metsähallitukselle taloja. Kotiin tultuaan hän söi ja lepäsi ja alkoi maalaamaan.
Vasta valinta Lapin läänintaiteilijaksi 1973 mahdollisti täysipainoisen taiteilijuuden.
Kantaaottavuus ja yhteiskunnallisuus ovat olleet Jaukkurin tavaramerkkejä. Yhteiskunnallisia asioita hän seuraa edelleenkin - "liian aktiivisesti". Ne saavat miehen usein ärsyyntymään.
"EU oli viimeinen hölmöys", hän sanoo empimättä.
Jaukkuri on kantanut taiteessaan huolta maaseudusta. Hattupäiset miehet voisi tulkita jonkinlaisiksi näivettyneen maaseudun viimeisiksi mohikaaneiksi.
Hatulla onkin taiteilijalle aivan erityinen merkitys.
"Lapsena ollessani uittotöissä painoin päähäni isän suuren huopahatun. Virtaa katsellessa alkoi nukuttaa. Heräsin siihen, kun minut nostettiin keksillä vedestä. Huusin, että pelastakaa hattu, joka oli tippunut päästäni veteen. Keksin piikillä sekin sieltä ongittiin. Hattuun jäi muistoksi reikä otsan kohdalle"
Artikkelin lähde Kaleva