Hyttyset inisevät, suopursu tuoksuu. Kestiläläisiä on paikalla kuusi.
Nyt he kaikki huitovat hyttysiä, huitovat jo kolmatta tuntia. Yhdelle tulee mieleen kysyä ääneen, mitä toisetkin ehkä hiljaa miettivät.
"Mitähän tässä elokuvassa oikein tapahtuu?"
On sunnuntai, mutta miehet ovat heränneet varhain. Ennen kirkonkellojen soittoa he jo ovat riisuutuneet vieraassa autotallissa, vetääkseen ylleen vanhat sarkatamineet ja päätyäkseen seisomaan tänne, tuntemattomaan männikköön Lumijoelle, urheilutalon ja pururadan välimaastoon.
Jäkäläkankaalla seisoo yksi mies, joka tuntuu tietävän tarinan. Selostus katkeaa, kun parinkymmenen metrin päästä kuuluu huuto.
"Hiljaisuus!"
Suon laidalla kamera käy.
Se on aika pikkuruinen kamera, joka tallentaa miten harmaapukuinen miesrivistö astelee varuillaan. Vain saappaat natisevat.
Porukkaa vetää Heikki Laurila, lumijokinen erityisopettaja. Hän se oli, joka halusi tehdä elokuvan.
Nollabudjetilla, ja ihan ite.
Juuri Laurilan keksimää tarinaa tänne on tultu tekemään, sen sanoja lihaksi, tai kuviksi.
Laurilan Heikki on monipuolinen mies. Isä, ammattiopisto Luovin opettaja, opiskelija, aktiiviurheilija ja harrastelijamaalarikin. Elokuvan tekijä hänestä tuli vuorotteluvapaalla.
Elokuvan sytyke on hyvin muistissa. Marraskuussa 2011 Heikki istui keittiönpöydän ääressä, kun vaimo referoi ääneen Ylen uutista: Nyt on Hyvinkäällä tehty nollabudjetilla sotaelokuva.
"Silloin sain kipinän. Päätin yrittää tehdä nollabudjetin sotaelokuvan minäkin."
Perheen arkihommat nielaisivat isän ajasta ison osan, Viljami-kuopuskin oli loman alkaessa vasta yksivuotias. Mutta elämään mahtui vuorotteluvapaalla ihan omiakin juttuja.
"Töissä tarvitaan koko ajan luovuutta. Nyt sitä jäi tavallaan yli."
Heikki oli aiemmin lukenut sotakirjoja ja maalannut lukemastaan tauluja, varsinkin kaukopartiosotilaista.
"Harva tuntee kaukopartiotoimintaa. Minua kiehtoo, miten kovakuntoisimmat sotilaat esimerkiksi asemasodassa liikkuivat maastossa hiljaa ja huomaamatta pieninä ryhminä. He tekivät pitkiä matkoja jalkaisin tai suksilla. Ne olivat äärimmäisiä urheilusuorituksia, vielä sen ajan välineillä."
Äärimmäisten olojen tarinat poikivat haaveen: Olisihan mahtavaa tehdä sota-aiheinen elokuva, sellainen, joka välittäisi tietoa kaukopartioista nuoremmille polville.
Jo seuraavana päivänä Viljami sai katsella, kun isä kirjoitteli keittiön pöydän ääressä ruutupaperille:
Syntyi käsitekartta elokuvalle, joka kertoisi lakeuden sisseistä. Jos se joskus valmistuisi, Heikki ajatteli.
"Oli into oppia uutta. Mietin osaisinko."
Youtube-videot ja -elokuvat syntyvät nuoremmilta sukupolvilta kuin itsestään. Voisi hänkin kokeilla elokuvan tekoa.
Kaamospäivinä Heikki kirjoitti.
"Poimin sotakirjallisuudesta tosiasioita ja kehittelin niiden ympärille tarinan yhden partion tehtävästä."
Elokuva tapahtuu Sallan tunturimaisemissa, koska todellisuudessakin rintama- ja rajalinja kulki Sallan lähellä. Lisäksi lähistöllä oli molemmin puolin rajaa kyliä, joihin kuvitteellinen kaukopartio voisi tehdä retkiä.
Mutta tarina tarvitsi myös tyypit.
Heikki päätti etsiä hahmot elokuvaansa tuttavapiiristään. Niin tekee varmasti moni ammattikäsikirjoittajakin. Mutta harva ottaa esikuvat mukaan sellaisenaan, nimineen päivineen.
"Sijoitin tuntemiani ihmisiä tarinaan. Kun olin valinnut nimen, soitin sen omistajalle. Kysyin, saisiko nimeä ja persoonaa käyttää käsikirjoituksessa. Kaikki antoivat luvan."
Päähenkilöt löytyivät Yli-Iistä, Hailuodosta ja Limingasta. Melkein kaikki ovat Heikin urheilukavereita tai työtovereita ammattiopistosta. Kovia hiihtäjiä ja juoksijoita, kuten kaukopartiomiehet oikeastikin olivat.
Kun käsikirjoitus valmistui helmikuussa, Heikki näppäili kännykkäänsä taas.
Tällä kertaa hän pyysi kirjoittamiensa roolien esikuvat näyttelemään. Jääkäri Heinosta sopi Heikin mielestä kaikkein parhaiten esittämään kirvesmies Juha-Matti Heinonen Limingasta. Ampumahiihtäjä ja juoksija.
Jääkäri Heinonen nojaa autoonsa Lumijoen urheilutalon parkkipaikalla. On evästauko kuvauksissa.
Hän hymyilee harmaassa asepuvussaan leveästi, kun muistelee Heikin soittoa.
"Ei käynyt mielessäkään sanoa ei."
Siviiliammatiltaan Juha-Matti on kirvesmies. Hän urheilee innokkaasti ja usein samoissa kisoissa Heikin kanssa. Elokuvaan lähtö oli vähän toisenlainen juttu, mutta silti ratkaisu oli Juha-Matille päivänselvä.
"Ajattelin, että on se konna päästä katsomaan, millaista elokuvan teko on. Ja kun alkujännityksestä pääsi, ei näyttelemisessä ole ollut mitään hirveän vaikeaa. Ohje kun on ollut, että saamme olla kameran edessä omina itsenämme."
Heikki haluaa näytellä itsekin, ylikersantti Laurilaa. Ohjaajaksi piti siis saada joku muu, mutta ketään ulkopuolista Heikki ei tahtonut ruoriin.
"Elokuvastahan voisi tulla vaikka ase-esittely", hän pelkäsi.
Yksi luotettava henkilö sopi tehtävään hyvin.
Kesäkuu 2012. Bling. Kamera py-
sähtyy.
"Se tuli kerralla!"
Puheensorina alkaa uudestaan.
Suurin osa kuvauksista on jo tehty ennen juhannusta, Yli-Iissä ja Syötteellä, jossa Metsähallituksen Rytivaaran harmaantuneet rakennukset esittivät käsikirjoituksen Kustinan kylää.
Nyt vielä täydennetään.
Kameramiehen takana seisova Sari Laurila huolestuu. Onko lumijokelainen suomaisema sinne päinkään?
"Voiko tähän kuvitella vaaran, joka näkyy seuraavassa kuvassa?"
Heikin vaimo on elokuvan ohjaaja, ja hän myös leikkaa elokuvan. Aikaisempaa kokemusta hänellä ei ole kummastakaan puuhasta.
Ohjaaja tulkitsee muistilappuaan ja kuvittelee eteensä sotaa. Näin Sari on tsempannut itseään ohjaajan rooliin: On keskityttävä siihen, mitä on itse tekemässä. Ei nurinoihin takarivissä, eikä edes aviopuolison odotuksiin.
"Tämä pitäisi ottaa etuviistosta, täältä näin", Sari näyttää kuvaajalle.
Vieressä käyttelee kameraansa toinen Heikin luottohenkilö, työkaveri Ilari Teerikangas Limingasta.
Vaikka aiheena on sota, Sari painottaa, että elokuva on vaihtoehto tietokonepelien ja toimintaelokuvien tappamiselle. Veri ei roisku ja räiskettä on vähän.
"Taiteilijana kuvittelen koko ajan, mitä katsoja tulee näkemään. Olen saanut keskittyä elokuvan ohjaamiseen, koska Heikki on hoitanut käytännön järjestelyt", hän sanoo.
Nyt on venäläisten, siis kestiläläistenkin, vuoro.
Sari marssii miesten luo ja kysyy:
"Kuka teistä on korkea-arvoisin?"
Eniten natsoja on liminkalaisen Eero Lotvosen takissa. Hän saa siis luvan johtaa venäläispartiota, Sari ratkaisee.
"Sun ei tarvitse puhua mitään, viitot vain miehille, mihin päin niiden pitää lähteä."
Ohjaaja näyttää kädellään, miten näyttelijä voisi toimia, ja kohta kamera jo käy.
Armeijan ja sodan tavat ovat naispuoliselle humanistille täysin vieras maailma.
Sekin on Saria hirvittänyt, että hän hyppäsi näyttelijöiden näkökulmasta ohjaksiin aika myöhään, silloin, kun Heikki oli jo laittanut kaiken vauhtiin.
Jonkin aikaa kesti, että ohjeita alettiin odottaa Sarilta ja Heikki sai alkaa keskittyä näyttelijän rooliin.
Sääskien ininä sen kun yltyy.
"Meneekö tässä koko päivä? Tämän piti kestää vain kolme tuntia", joku tupisee.
Ihmisillä on omia menoja, kesälomallakin. Miten sitouttaa väki harraste-elokuvaan, sitä Laurilat ovat joutuneet miettimään pitkin suurta elokuvakevättään.
"Kuvauksiin lupautunut väki hupenee kuvauspäivän aamuun mennessä joka kerta. Meillehän tämä on tärkeä ja hauska juttu, mutta olisi tärkeää, että se tuntuisi kaikista omalta", pariskunta pohtii.
Tänään kuvaukset kestävät aamusta iltamyöhään. Viimeisissä otoksissa on mukana enää kolme miestä.
"Pitäisi olla kuusi. Joudun keksimään jotain leikkauspöydällä", Sari suunnittelee.
Rrätätä. RRRRRÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄ.
Ampumakisat ovat juuri päättyneet, mutta nyt Lumijoen ampumaradalla vasta raikaa. Kamera käy, kun lakeuden sissit ja venäläiset lataavat ja laukovat. Käsissä on 14 aitoa vanhaa asetta, tappavia kaikki.
Asekeräilijät ovat lainanneet ne elokuvaan.
"Aihe kiinnostaa heitäkin", Heikki tulkitsee.
Heikki ei ole aseista kovin kiinnostunut, mutta osa näyttelijöistä arvostaa kokemusta sitäkin enemmän.
"Tästä olen aina haaveillut", Emma-pikakivääriin tarttuva näyttelijä tunnustaa.
Emma on yksi neuvostoliittolaisvalmisteisista pikakivääreistä, joita päätyi Suomeen sotasaaliina. Niitä käytettiin sekä talvi- että jatkosodassa. Nimensä ase sai iskelmän mukaan, koska sen lipas muistuttaa äänilevyä.
Heikille tämä hetki ja sitä edeltänyt lupien haku on jäävuoren huippu. Hän on tehnyt elokuvaa koko kevään.
Pikkuinen Viljami on päässyt tuon tuosta penkomaan isän mukana SA-kaupan ja kierrätyskeskuksen hyllyjä. Aidot puvut ovat olleet kiven alla, ja netissä myytävistä pyydetään vähintään 200 euroa.
" Ei sovi nollabudjetin elokuvalle", Heikki toteaa.
Hän on siksi laskenut rimaakin: jos ei löydy Lotta-kuppia, otetaan vastaava. Muutaman aseen Heikki nikkaroi itse puusta.
Kun yksi ongelma on ratkaistu, eteen on tullut uusia.
Kuten: Mistä löytyisi sopiva vanha linja-auto kohtaukseen, jossa sotilaita nousee kuljetettavaksi?
Temmekseltä, mutta siihen tarvitaan 20 puhelua.
Kaikki ongelmat eivät ratkenneet, sillä esimerkiksi lottaa ei näy elokuvissa. Lottapukua ei löytynyt.
Aikaa on melko vähän. Heikki on päättänyt, että elokuvan on valmistuttava ennen vuorotteluvapaan päättymistä, elokuun alussa.
Lauriloilla on kesäaamuna tohina päällä. Lapset katsovat televisiota, juoksevat välillä ulos ja kapuavat sitten yläkertaan ja takaisin.
Työhuoneen suunnalta kuuluu sota-ajan haitarimusiikki, jota lumijokinen Aimo Rankinen on soittanut sissielokuvan taustalle.
Sari järjestelee elokuvan materiaalia kotitietokoneen ääressä.
Musiikkia pitää olla, hän sanoo.
"Muuten kohtaukset ovat pitkäveteisiä!"
12-vuotias Santeri seisoo vieressä ja kuuntelee.
"Tuo musiikki on kyllä ihan liian iloista tuohon kohtaan."
Santeri on mukana kuvissakin. Syötteellä hän esitti kylän poikaa, mutta täydennyskuvauksissa hän sijaistaa sotamiestä ihan oikeassa asepuvussa.
Elina-siskosta pelkkä kuvausten seuraaminenkin oli jännittävää, mutta kuusivuotias Aukusti paljastaa uudesta harrastuksesta tylsän puolen:
"Äiti vain räplää tietokonetta."
Miten elokuva leikataan? Sitä Sari opettelee parhaillaan.
"Osaan jo leikata pätkän oton lopusta ja alusta, mutta keskeltä en vielä!"
Heikin alkuperäinen käsikirjoitus muuttuu vielä ohjaaja-leikkaaja-vaimon käsissä. "Tuo ampuminen näytti niin tökeröltä. Pitäisikö venäläinen sittenkin upottaa suohon", Sari pohtii.
Pian hän katsahtaa kelloon: lounasaika lähestyy.
"Laitettaisiko vaihteeksi makaronia?"
Tietokone, jolla Sari elokuvaa kotona leikkaa, on ihan uusi. Perheen vanha kotikone ei olisi jaksanut pyörittää leikkausohjelmaa.
On nollabudjetin elokuva syönyt oikeastaan vähän muutakin: bensaa, muonaa ja puhelinlaskuja.
Noin 2 000 euroa, Heikki arvioi.
"Mutta kyllä harrastuksista pitää maksaa."
Elokuva valmistuu, Heikki alkaa olla siitä varma. Nimeksi tulee Kaukopartio Lakeus.
Nyt mietitään, missä sitä voisi esittää. Jo työvaihe on ollut hieno, mutta olisi kuitenkin hyvä, jos aiheesta kiinnostuneet voisivat katsoa elokuvan.
"Monet ovat kiinnostuneet elokuvasta kuvausten loppuvaiheessa. Ne, joita aihepiiri kiinnostaa, odottavat innolla Kaukopartio Lakeuden esityskiertuetta."
Tavallaan Lauriloiden ja heidän kavereidensa elokuva on osa uutta amatööri-ilmiötä, joka leviää varsinkin netissä. Nuorempien polvien indie-elokuvathan saavat verkossa isoja katsojalukuja, Star Wreck kuuluisimpana esimerkkinä.
Mutta. Aihe on vakava eikä käsittelytapakaan ole pelkkää huumoria. Sekin on omilla nimillään esiintyvän talkooväen kannalta riski, että netin katsojapalaute ja -kommentit ovat täysin hallitsemattomia, Sari pohtii.
Ehkä nuorisoseuraintalot tai työväentalot voisivat toimia pienen näytöskiertueen kohteina paremmin.
Nyt Lauriloilla puhutaan jo seuraavasta elokuvasta.
Seuraava kun tehdään, ollaan vähän viisaampia. Keskitytään kuvaamaan suurin osa elokuvasta pienen porukan kesken.
"Tehdään niin tarkka suunnitelma, että saadaan yhden päivän aikana mahdollisimman paljon purkkiin", Heikki miettii.
Sari nyökkäilee.
"Ja sekin harmittaa, että ruokahuolto ei pelannut. Yhtenä kuvauspäivänä Heikki keitti ja tarjosi väelle hernesopan, oman näyttelemisensä välissä. Seuraavalla kerralla yritetään saada joku muonittamaan väkeä..."
Tästä voi tulla vaikka harrastus.
Artikkelin lähde Kaleva