Artikkelin lähde Kaleva
Riikka Tuomivaara Kaleva
Oulu Lavalle nousee kaksi runoilijaa ujon oloisina. "Runous on nykyään kuoleva taidemuoto, kun on kaikkea päällekäyvää, kuten elokuvia täynnä räjähdyksiä, 3D:tä ja väkivaltaa. Runous on hienovaraisempaa: vastaanottajankin pitää nähdä vaivaa", toinen aloittaa.
Pian katsoja huomaa, että myös runonlausunta voi olla toiminnallista.
Ujous katoaa, luenta muuttuu huutavaksi, pohtivaksi, lauluksi, saduksi. Välillä lausunta kuljettaa runoa, välillä runo lausuntaa. Mukana on dj-levysoittimet, kitara ja rekvisiittaa. Toiston tehokeinona käytetään nauhuria.
"Lavarunoutta kuunnellessa miettii, miksi se on niin monotonista ja kirjallista. Lausuttua puolta ei juuri käytetä hyväksi", sanovat Villa Hannalan aurinkoisella terassilla istuvat Ari-Matti Lappalainen ja Marlene Hyyppä.
He muodostavat Tahdonvoimalan, jonka ensimmäinen tuotos on yli tunnin pituinen lausuttu runoteos Tahdonvoimalan Runospektaakkeli.
Vuonna 2008 Hyyppä ja Lappalainen alkoivat kirjoittaa yhdessä kokeilumielessä. Erilaisten tekniikoiden avulla yhteinen runon ääni alkoi löytyä.
"Omaksuimme toistemme tyylejä, kirjoitimme samassa tilassa tai erikseen niin, että toinen kirjoittaa ja toinen muokkaa."
Myöhemmin tekstejä alettiin lukea myös ääneen.
"Kun lausunta tuli mukaan kuvioihin, kysyimme itseltämme miten runo toimii, jos kaikki informaatio ei olekaan enää tekstissä", Lappalainen kuvailee.
"Lähinnä pelleiltiin tunnelmilla ja painotuksilla. Opeteltiin hyödyntämään sitä, että lausujia on kaksi", Hyyppä lisää.
Konditionaali ilmaisee muun muassa ehdollisuutta tai epävarmuutta. Sinä sanoit aina, että minussa on potentiaalia.
Lienenkö täyttänyt toiveitasi? Saavuttanenko koskaan mitään?
Runouteen haluttiin tuoda lausunnan avulla jotain täysin uutta. Runospektaakkelin jokainen äänenpaino ja tunnelma on mietitty tarkkaan. Näin hyvinkin erilaiset tekstit muotoutuvat jatkumoksi.
Hyypän mukaan Runospektaakkelissa on enemmän kysymys hyvästä meiningistä kuin tarkkojen merkityksien etsimisestä.
"Runossa täytyy elää hetkessä, eteenpäin mennään niin lujaa, että taakse ei ehdi katsomaan. Kun tietty tunnelma löytyy, se käännetään päälaelleen."
Runospektaakkeli ei kuitenkaan ole teatteria. Paperit pysyvät käsissä eivätkä lukijat muutu hahmoiksi.
"Esitys on vapaa ja hulvaton mutta silti hallittu. Tärkeää on tekemisen ilon välittyminen", Lappalainen sanoo.
Ilo ei ole vuosien varrella kadonnut yhteistyöstä. Lappalainen kertoo huomanneensa pian, että yksin ei samanlaista materiaalia voisi saada aikaan. Kuitenkaan kumpikaan ei joudu tekemään kompromisseja.
"Rehellisyyden nimissä toista ei helposti taputella selkään - mutta ei myöskään puukoteta" hän naurahtaa.
Kompromisseja ei tehdä myöskään itse toiminnan suhteen. Runospektaakkeli-esitys sekä DVD on tehty alusta loppuun omin ehdoin, ja nyt tekeillä on ensimmäinen elokuva. Taakse ei kaivata koneistoja.
"Emme halua toimia esimerkiksi koulun ehdoilla. Valmiit aiheet ja aikarajat rajoittaisivat ja veisivät tekemisestä ilon", Hyyppä sanoo.
Miten löytyy luotto omaan tekemiseen? Tahdonvoimalla.
"Teos tehdään niin valmiiksi kuin mahdollista täysin tinkimättömällä asenteella. Kun on itse tyytyväinen, parempaa ei voi tehdä."
Artikkelin lähde Kaleva