Artikkelin lähde Kaleva
Janne Nyyssönen
Punk-festivaalit. Lähiökuppilassa ja sen pihamaalla raikuu ylikierroksilla käyvä rähinämusiikki. Silmissä vilisee tatuointeja ja niittejä.
Tanssiravintola Ykän Pubissa Oulun Toppilassa on menossa Hässäkkä-päivät. Entisen satama- ja teollisuusalueen laidalla sijaitsevasta kuppilasta on viime vuosina kehkeytynyt Pohjois-Suomen keskeinen punk-klubi.
Nuorempien tolskaamista katsoo päältä keski-ikäinen mies t-paidassa, kangasliivissä ja shortseissa. Hiukset ovat perinnehenkiseen rokkityyliin korvantauksia myöten päälakea kohti kammattuna.
Mies vaihtaa hörähdellen sanan siellä toisen täällä ja taltioi musisointia pieneen videokameraan.
Hän on Ykä itse, siis Yrjö Kiiski-nen. Ykän Pubista riittää tarinoita, sillä Kiiskinen on vähän erikoinen baarinpitäjä.
Koskaan ei tiedä, millaista tekstiä tiskin takaa tulee. Usein suoraa pottuilua. Kysymys "miksi" on suorastaan tavaramerkki. Jos vastaus ei kelpaa, olutta ei välttämättä tipu.
Väsähtäneen kaljoittelijan tiedetään saaneen tussista väriä naamaansa. Tiskillä häiriköiviä on ojennettu avokämmenellä.
Ei ihme, että punkkarit pitävät Ykästä. Ja Ykä pitää punkkareista.
"Ne ovat loistoporukkaa", Kiiskinen sanoo.
"Niille musiikki on tärkein juttu. Ne eivät riitele. Harvoin joutuu edes kännin takia ketään poistamaan."
On tiistaiaamu ja Kiiskinen istuu baarinsa ikkunapöydässä, käsissään kovassa käytössä kolhiintunut sähkökitara. Hän on paikalla joka aamu yhdeksästä puoleen päivään - pitämässä baaria auki ja soittamassa kitaraa.
Jälkimmäinen on tärkeämpää.
Sisustuksestakin näkee, että nyt ollaan musiikkimiehen kapakassa. Orkesterikorokkeen takaseinälle on ripustettu suuret Elviksen, The Rolling Stonesin ja Jimi Hendrixin lakanat, ikkunoiden yläpuolelle pitkä rivi ruohonjuuritason punk-bändien t-paitoja.
Rumpuja pönkänneet sementtimurikat ovat edelleen paikoillaan oululaisen Paskakaupunni-yhdistyksen edellisenä viikonloppuna järjestämien Hässäkkä-päivien jäljiltä. "Peikon poikien festarien", kuten Kiiskinen sanoo.
Bändikamat ovat Ykän pubissa aina valmiudessa, että Kiiskinen pääsee harjoittelemaan kitaransoittoa. Aamun soittohetken keskeyttävän asiakkaan hän saattaa toivottaa sievästi ilmaistuna hevon kuuseen.
"Mitä siellä tollotat kesken show’n", Kiiskinen kuvailee ja nauraa päälle.
Näistä purkauksista Ykä-tarinat syntyvät. Kiiskinen huvittaa itseään testaamalla, mitä ihmisille kestää sanoa. Tällaisten pikkupilojen ansiosta hän on jaksanut pitää kuppilaansa jo 25 vuotta.
"Tulee sanottua, mitä sattuu. Jotkut tykkäävät, jotkut ei."
Oma lukunsa ovat Kiiskisen pilakuvatyyliin taiteilemat keikkajulisteet. Viimeksi keväällä Pelle Miljoona aikoi kehystää omansa.
Puolivälinkankaalla Oulussa asuneesta laamannin pojasta tuli kitaristi 16-vuotiaana. Jimi Hendrixin moottorisahalta kuulostava soitto teki lähtemättömän vaikutuksen.
Ensimmäinen oikea bändi oli Remulus - alkuperäiseltä nimeltään Romulus, mutta nimi vaihtui lehdessä olleen kirjoitusvirheen vuoksi.
"On ollut onni soittaa itseäni parempien muusikoiden kanssa. Olen päässyt vähän kuin siivellä", Kiiskinen sanoo. Oppi-isänään hän pitää Rocket-bändissä bassotellutta Hannu Karjalaista, joka nykyään työskentelee Ylellä.
Nuorena soittotaidot olivat niin ja näin, mutta silti Remulus pääsi
säestämään jopa itseään Rauli Badding Somerjokea. Kiiskisen bändit ovat lämmitelleet Royalsin ja Hurriganesin tapaisia 1970-luvun suurnimiä. On kierretty Juice Leskisenkin mukana.
"Juicella oli hieno bussi. Napitetut nahkaseinät. Bussissa juoksi alastomia naisia. Juice istui ja joi punaviiniä eikä sekaantunut siihen."
Kurkistus viinanhuuruiseen rock-elämään pani pään pyörälle, koska Kiiskinen oli itse selvin päin. Hän ei juo lainkaan.
Nuorena juopottelua tuli kokeiltua puolenkymmentä kertaa. Raittiuspäätös syntyi Posion juhannusjuhlien jälkimainingeissa, kun soittokeikka oli mennyt pilalle kipeän pään vuoksi.
"Haluan nauttia kaikesta. Se ei onnistu, jos on huono olo. Ja minä olen hullu selvinkin päin."
Rokkitouhut saivat riittää vuonna 1980. Kiiskinen alkoi urheilla - suksilla saksanseisojien vetämänä. Valjakkohiihdossa tuli useita SM-mitaleja, ja Kiiskinen kuului maajoukkueeseenkin.
Kotona patistettiin opiskelemaan. Siskoista tuli teatteriohjaaja, tuomari ja lääkäri. Ykä taas kävi lukion ensimmäistä luokkaa kolme vuotta, kolmessa eri koulussa. Ylioppilaaksi kirjoittaminen jäi.
Elanto tuli vuosikausia pankkihommista. Laamannin poikaa yritettiin jopa kouluttaa sivukonttorin johtajaksi, mutta pankkitoimihenkilöä isompaa tirehtööriä Kiiskisestä ei saatu. Esteenä oli äkkipikainen ja suorapuheinen luonne.
"Kun olin oikeassa, tuli sanottua aika rankasti. Aivan sama mikä johtaja."
14 pankkivuoden jälkeen mitta alkoi olla täynnä. Kiiskinen mietiskeli vakavasti perintätoimiston perustamista, kun sukulaismies vinkkasi, että Toppilassa olisi ostettavissa Kippari-niminen lähiökapakka.
1970-luvun alusta asti olemassa ollut Kippari muuttui Ykän Pubiksi vuonna 1987.
Kapakkamaailma oli järkytys. Keskiolutkulttuurista ei ollut minkäänlaista kokemusta, kun ei itse juonut.
"Kaikenlaisia turilaisia ja hässäkkää koko ajan, että milloin räjähtää", Kiiskinen kertoo. Nuoruuden nyrkkeilyharrastuksen ansiosta baaritiskin takana ei ole koskaan pelottanut.
Kitaran varteen Kiiskinen oli palannut jo vuotta ennen pubin ostoa. Tanssiorkesteri Picnic Bandiin hänet pyysi toinen Hannu Karjalainen. Vuonna 2007 kuollut Remuluksen aikainen bändikaveri tunnettiin sittemmin kantriyhtye Austin Mailerista.
Keikkabussiin kertyi kilometrejä ja suurimmat tanssipaikat tulivat tutuiksi. Tehtiin omia kappaleita, levyjä, jopa musiikkivideo. Picnic Band soitti muun muassa puolitoista vuotta Irwin Goodmanin taustalla.
Solistiyhtye Seiskasta tuli niin suosittu, että helsinkiläinen ohjelmatoimisto vaati soittajilta päivätöiden lopettamista. Bändi hajosi, sillä kaikki eivät olleet valmiita ryhtymään ammattimuusikoiksi.
Tanssimaailman tuntemuksesta oli suuri hyöty, kun Kiiskinen alkoi järjestää ohjelmaa Ykän Pubiin. Ensin tuli Irwin, joka kehui meininkiä eteenpäin. Kari Tapiot, Frederikit, Eino Grönit saatiin keikalle melkein "pokkaamalla". Kiiskisen oma bändi hoiti säestyksen.
Kesken kaiken pubin jukeboksi alkaa soida omia aikojaan.
"Älä laita niitä levyjä nyt, kun me jutellaan", Kiiskinen karjaisee.
"Vanhaa kantaporukkaa on kuollut niin paljon. Ne kummittelevat."
Tanssimusiikin veto alkoi hiipua 1990-luvun loppupuolella. Ohjelmasta ei enää haluttu maksaa ja parempaa vaadittiin, mutta mistä hommaat Kari Tapiota parempaa.
Kiiskinen kyllästyi ja Ykän Pubin ohjelmaillat vähenivät. Silloin tällöin "veivattiin" omalla bändillä.
Myös juomatavat muuttuivat. Nykyään juodaan kotona tarjous-sixpack jos toinenkin ja tullaan kapakkaan valmiiksi tillin tallin. Vaikeita aikoja on ollut, mutta Kiiskiselle riittää kolme asiaa: saa soittaa, lähteä iltapäiväksi pois baarista ja asetella välillä meetvurstia leivälle.
Loppuvuodesta 2006 Paskakaupunni ry:stä tultiin kysymään, voisiko järjestää rokkikeikan. Totta kai.
Ensimmäinen punk-ilta oli pitkä ja raskas. Musiikki kuulosti yhdeltä kaaokselta.
"Ne eivät vedä edes sooloja. Miten ne viitsivät vain kompata?"
Sittemmin Kiiskinen on oppinut pitämään myös punkista, kunhan bändissä on kunnon rumpali. Ykän Pubin ja "Paskiksen" välille on muodostunut symbioosi. Paskis saa lipputulot, Kiiskinen ohjelmaa, joka tuo ihmisiä baariin. Molemmat voittavat.
Toisaalta punk-maine on karkottanut paikalliset alkuasukkaat. Paskiksen bändi-illat ovat Ykän Pubille elinehto.
Baarinpidon tulevaisuus Toppilan sydämessä näyttää valoisalta. Naapuriin Koskelantien toiselle puolelle nousee korkea kerrostaloalue ja yrityskortteleita. Varmasti jotkut tuhansista uusista asukkaista eksyvät Ykän Pubiinkin.
Uusien asiakkaiden houkutteluun on olemassa perinteinen keino, karaoke.
Harmi vain, että koko kansan taiteenlajissa on Kiiskiselle itselleen välillä kestämistä.
Hän on ratkaissut ongelman soittelemalla rumpuja karaokelevyjen tahtiin. Oma iltakin sujuu rattoisasti komppeja opetellessa.
"Minähän olen nykyään maailman kolmanneksi paras karaokerumpali."
Artikkelin lähde Kaleva