Artikkelin lähde Kaleva
Tiina Juujärvi Kaleva
Oulu Espoon kirjastoissa on otettu käyttöön korvatulppia mölyä vastaan, mutta Oulussa niiden käyttöä ei ole harkittu.
Espoossa aloite tulpista tuli vuosia sitten asiakkaalta. Hän toivoi niitä hälinän vuoksi. Muutaman sentin hintaiset tulpat ovat olleet suosittuja ja toimivat hyvin, jos kirjastoissa ei ole erillistä lukutilaa tai tiloja jakavia seiniä.
Oulun kaupunginkirjaston liepeillä on elämää. Ovet käyvät tiuhaan, kun kesäisesti pukeutuneet oululaiset hakevat lukemista. Sisällä äiti hyssyttelee vauvaa, kun isä käy vessassa.
Ala-aulassa puhutaan vielä, mutta ensimmäisellä tasanteella on hiljaista. Lukijat ovat uppoutuneet johonkin lehtisalin lähes 900 lehdestä.
Kirjastovirkailija Anu Seilonen ei innostu korvatulpista. "Emme ole koskaan ajatelleetkaan niitä, eivätkä asiakkaatkaan ole kyselleet."
Hän kertoo lukeneensa, että nuoret ovat remunneet joissakin eteläsuomalaisissa kirjastoissa, mutta Oulussa se ei ole ongelma.
Ihmiset ovat kyselleet kallioparkin tulevista räjäytystöistä. Torikonsertit kuuluvat kirjastoon, ja lehtisalissa on melua, kun pohjakerroksen Pakkalan salissa pidetään tilaisuuksia. Muuten on rauhallista.
Hiljaisuussäännöt olivat aikanaan tiukemmat, mutta tapakulttuuri on muuttunut, Seilonen kertoo.
"Menemme tilanteen mukaan. Äänekkäisiin tapauksiin puututaan, mutta jos salista on 200 henkeä tauolla tai huonokuuloinen vanhus soittaa kyytiä, sille ei voi mitään", Seilonen sanoo. Tyypillisiä tapauksia ovat kännykkään puhujat tai iso porukka, jossa jutellaan.
Seilonen kertoo, että kirjastoilla on hiljaisuuden historia, jonka vuoksi niiden hiljaisuudesta puhutaan yhtä säännöllisesti kuin vaikka koirankakoista.
Se on osa kirjastotätimyyttiä, jossa asiakkaita hyssyttelee keski-ikäinen, hieman lihava naisihminen, jolla on nuttura ja tukisukat. "Kirjastojen käyttötapa on muuttunut. Ne eivät ole enää hyshys-paikkoja vaan elämää varten."
Vaikka lehtisalissa kuuluu vain sivujen kääntely, virallinen hiljainen tila on opiskeluun tarkoitettu lukusali yläkerroksessa. Heinäkuun arki-iltana siellä opiskelee neljä nuorta naista.
Lilli Hiltunen lukee tenttiin pienen läppärin ruudulta kompleksianalyysia, joka kuuluu tietotekniikan pakollisiin matematiikan kursseihin.
"Mennään lukusalin ulkopuolelle puhumaan", hän pyytää heti ensimmäiseksi ja kertoo, että lukusalissa ei ole ikinä mitään ääntä. "Joskus voi olla jotain runonlausuntatapahtumia, mutta niitä on niin harvoin, etteivät ne häiritse."
Kerrosta alempana asiakaspisteisiin kertyy jonoa, kun ihmiset hakevat uusia pinkkejä kirjastokortteja. Teinipoika nauraa isänsä vitseille, ja koirakirjojen liepeillä etsii lukemista Heikki Partanen.
Kirjastossa on sopivan hiljaista, hän sanoo, vaikka joskus lehtisalissa ukkokerhot porisevat.
"Kännykkähommat tahtovat unohtua, vaikka siitä on lappuja. Korvatulpat eivät ole tulleet mieleenikään."
Artikkelin lähde Kaleva