Kirjan luettuaan jää mielessään kysymään, mikä on ollut kirjoittajan motiivi.
Todennäköisesti se on vetävän tositarinan kirjoittaminen jouhevaksi dokumentiksi, toivottavasti ei kaappareiden toimintamallin ihastelu.
Kirjaprojekti juontaa juurensa syksyyn 2008, jolloin Martinlaaksolaisesta asunnosta löytyi muumioitunut miesvainaja. Suomen ensimmäinen lentokonekaappari
Kysymyksessä oli nimittäin Lamminpartaan serkku. Tämän "kaksinkertaisen löydöksen" innoittamana Puintila pääsi kaapparin tarinan jäljille. Kirjan lopussa kerrotaan hänen nykyisestä elämästään Ruotsissa.
Luonnollisesti mielikuvitus on päästetty valloilleen kaapparin ja tämän vaimonkin mietteitä avattaessa.
Jollakin lailla teoksessa lähestytään Alibi-lehden hurmerintaista tyyliä. Jännityksen paisuttamiseksi lakipisteeseensä - ja sen laukaisemiseksi - on tehty kovasti töitä. Mielestäni siinä on myös onnistuttu kohtalaisesti.
Radio Megan haastattelussa Puintila myöntääkin puolitoistavuotisen kirjaprojektin olleen kova rupeama. Oma haasteensa oli purkaa Ruotsissa Lamminpartaan kanssa koottu runsas haastatteluaineisto dekkarimaiseksi kerronnaksi. Lopputulos on kuitenkin esikoiskirjailijan työksi suhteellisen valmista ja helppoa luettavaa.
Puintila taitaa "keltaisen lehdistön kerrontatyylin", onhan hän itsekin ollut sellaisessa lehdessä toimittajana.
Ehkä toisinaan kaapparin mielenliikkeistä on kerrottu liiankin yksityiskohtaisesti - näin erityisesti kirjan alkuosassa, joka jumittuu liian pitkäksi aikaa surkuttelemaan Lamminpartaan elämäntilannetta ennen varsinaista kaappausta.
Parinkymmenen sivun johdannon jälkeen jokainen lukija on jo varmasti kypsä uskomaan Lamminpartaan ahdistustiloihin ja kasautuneisiin paineisiin asian taustatekijöinä.
Oululainen paikallisväritys Nokelantielle saapuvine poliisin Karhu-yksiköineen antaa teokseen erityisen lisäsäväyksen.
Uskoakseni kirja myy Oulun seudulla suhteellisesti ottaen enemmän kuin muualla Suomessa. Sen verran yksityiskohtaisesti Puintila on teoksensa aihepiiriin paneutunut. Tutut henkilöt vilisevät varmasti monen oululaisen lukijan silmissä, varsinkin kun jokainen kaappauskoneen matkustaja on erikseen nimeltä mainittu.
Hullunkurisinta koko kaappausdraamassa oli mielestäni valtavien, satoihin tuhansiin nousseiden rahasummien kiikuttaminen paikasta toiseen.
Pienen hetken kaappari todella uskoi rahojen ohjautuneen lopullisesti oikeisiin osoitteisiin hänen vaimonsa, perheensä ja SOS-lapsikylän käytettäväksi.
Ministereiden ja korkeiden viranomaisten eläminen jännityksessä mukana aina
Kuviot 70-luvun Suomessa olivat todella pienet. Koko Suomi oli käytännöllisesti katsoen polvillaan yhden surkimuksen kaapatessa Finnairin lentokoneen. Tässä mielessä kerronta laajenee kuvaukseksi suuren maailman lakeja opettelevasta piskuisesta Suomi-takapajulasta.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>