Maailmanparantaja kansakoululta
Kuvanveistäjä Sanna Koivistolla näitä on riittänyt.
Riitta Taulavuori, teksti
Jukka-Pekka Moilanen, kuvat
Ii
Neljänkymmenen vuoden työuralle mahtuu monenlaista, mutta punaisena lankana erottuu kiinnostus luontoon ja heikompien suojeluun.
– Ja maailmanparannus!
Taidekeskus Kulttuurikauppilan perustajajäseniin kuuluva iiläinen kuvataiteilija Sanna Koivisto kokee, että häneen on rakentunut hirveän vahva oikeudenmukaisuuden taju ja erityisherkkyys.
– Ei tarvitse paljonkaan lukea lehtiä, katsella televisiota ja kuunnella radiota, kun katastrofit tulevat päälle. En voi sulkea silmiäni sellaiselta.
Koivisto myöntää olevansa yhä ”niin hullu, että hän haluaa tehdä maailmasta paremman paikan”. Tätä hän oli myös 1980-luvun alussa, jolloin hän oli perustamassa suomalaistaiteilijoiden kanssa rauhanjärjestö PANDin Suomen-osastoa.
Vuosien varrelle mahtuu lukuisia taideprojekteja, hyväntekeväisyystempauksia ja varainkeruita huono-osaisten auttamiseksi muun muassa Venäjän Karjalassa.
– Ei minua tarvitse kauan houkutella. Auttamisesta kun saa aina hyvä mielen – ja sisältöä tekemisilleen.
Kulttuurikauppilassa Iissä parhaillaan oleva näyttely Ajan saatto esittelee 25 teoksen verran Sanna Koiviston veistoksia, maalauksia ja piirustuksia eri vuosikymmeniltä.
Näyttely on vain kapea otos siitä, mitä taiteilija on urallaan tehnyt.
Monille Koivisto on tullut tutuksi julkisista monumenteista, joita on esimerkiksi Oulun ja Kemin seuduilla. Tai sitten hänet muistetaan pienoisveistoksesta Velu taluttaa, joka varastettiin tänä keväänä oululaisgalleriasta. Veistos on saatu takaisin, mutta tutkinnallisista syistä tapauksesta ei haluta kertoa julkisuudessa tarkemmin.
Tullakseen taiteilijaksi ihminen tarvitsee riittävän määrän virikkeitä, draamaa ja ristiriitoja. Tämä on pätenyt myös Sanna Koiviston elämässä.
– Synnyin Oulussa, mutta olin kirkonkirjoilla Tervolassa, missä isä oli opettajana. Kun isä sai paikan Olhavan kansakoulusta, muutimme sinne.
– Virikkeitä oli koululla aivan mahtavasti, kun ihmisiä tuli ja meni koko ajan. Siellä oli myös kirjasto, harmoni, liikuntasali ja tällaista. Niinpä olin tyttö, joka soitti harmonia ja viulua, tanssi ja hoiti lisäksi naapureiden lehmiä. Luontoa, eläimiä ja ihmisiä olen rakastanut aina.
Elämän surullisen puolen tyttö kohtasi 11-vuotiaana, kun hänen pikkuveljensä jäi auton alle ja kuoli.
Isä toivoi, että tytär lähtisi opiskelemaan jotain muuta kuin taidetta.
– Äitini kuitenkin sanoi, että ”näet-
hän sie Pentti, eihän tuosta raukasta ole mihinkhän muuhun, annethan sen mennä taidekoulhun”.
Iin vanhan Kauppilan kansakoulun pihapiiriin päätyminen vuosikymmeniä myöhemmin tuntui taiteilijasta ”siltä kuin olisi kottiinsa tullu”.
Koivisto oli kysellyt taiteilijoille vuokrattavista työtiloista Iin silloiselta kunnanjohtaja Tuure Leinoselta. Leinonen ehdotti Kauppilan vanhalta kansakoululta tyhjillään olleita tiloja.
Kyseistä opinahjoa oli aikoinaan käynyt esimerkiksi Ilmari Kianto.
Koivisto alkoi kunnostaa Kauppilan pihapiirin rakennuksia silloisen puolisonsa kanssa. Asiantuntija-apua he saivat arkkitehti Antti Pihkalalta.
Rakennusten restaurointi oli niin esimerkillistä, että Oulun läänin rakennussuojelutoimikunta myönsi
siitä Viisikanta-palkinnon vuonna 1996.
Mutta sitten tuli se karmea herätys helmikuisena aamuna 2003. Pihapiirin vanhimmassa rakennuksessa syttyi tuhoisa, ilmeisesti sähkölaiteviasta alkunsa saanut tulipalo.
Koivisto oli vähän aiemmin alkanut suunnitella tekstiilitaiteilija Helena Kaikkosen kanssa Kauppilan miljöön saamista laajempaan kulttuurikäyttöön. Samoihin aikoihin keraamikko, kuvanveistäjä Antti Ylönen oli yrittänyt saada residenssiä pariinkin kohteeseen, onnistumatta.
– Niillä savuavilla raunioilla me kolme sitten päätimme yhdistää voimamme.
Kulttuuri- ja taidekeskus toteutui lopulta EU-hankkeena, jossa oli mukana useita rahoittajia.
– Ison työn hankkeen onnistumiseksi teki Kaisa Kerätär laatimalla sen hakemuksen ja rahoitussuunnitelman.
Viime vuonna Kulttuurikauppilalla oli jo kymmenes toimintavuosi.
– Taiteilijoita on asunut residenssissä vuosittain noin kahdeksan. Ja itselläni taitaa olla täällä nykyään Suomen kansainvälisin sauna!
– Aluksi hankkeemme ei vakuuttanut läheskään kaikkia kuntalaisia. Kun rahoitus oli vielä auki, yleisönosastokirjoittelu oli melkoista loanheittoa, Koivisto hymähtää.
– Niistä ajoista (arvostelijoiden) suurimman osan mieli on luultavasti muuttunut. Iiläiset ovat huomanneet, kuinka heidän lapsensa käyvät täällä taidekursseilla ja -koulussa. Taidekursseja ja muita tapahtumia järjestetään lisäksi nuorille ja aikuisille.
– Muovaileminen. Se on se minun omin juttuni: tarkkailen ympäristöäni, ja kädet prosessoivat, Sanna Koivisto sanoo.
– Myös piirtäminen on minulle hirveän rakasta, nopeasti tapahtuvaa silmän ja käden yhteistyötä. Ihanteellisinta on pystyä kertomaan mahdollisimman vähällä viivalla mahdollisimman paljon.
Seuraavaksi Koivisto suunnittelee alkavansa piirtää jotain kantaa ottavaa, parantumaton maailmanparantaja kun on.
fakta
Sanna Koivisto
Syntynyt Oulussa 21.11.1955.
Asuu ja työskentelee Iissä.
Kuvataiteilija, kuvanveistäjä.
Tehnyt pronssi-, keramiikka- ja sekatekniikkaveistoksia, piirustuksia, maalauksia, installaatioita sekä ympäristö- ja yhteisötaideteoksia.
Taideopintoja Limingan taidekoulussa ja Lahden taideinstituutissa.
Toiminut opettajana muun
muassa lasten kuvataidekoulussa, -leireillä ja -kursseilla Iissä; kuvanveiston opettajana Lapin taidekoulussa; toteuttanut erilaisia kuvataideprojekteja Haukiputaalla, Kemissä, Kuivaniemellä, Iissä ja Oulunsalossa sekä Venäjällä Kiestingin orpokodissa ja Sosnovyn koulussa.
Useita yksityis- ja yhteisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla.
40-vuotistaiteilijanäyttely Ajan saatto parhaillaan Kulttuurikauppilassa Iissä. Lisäksi teoksia esillä kesän ajan yhteisnäyttelyissä Maila Talvio -salongissa Hartolassa sekä Järvilinnassa Laukaassa.
Kaksi poikaa ja kaksi lapsenlasta, perheessä myös ranskanbulldoggi Metka.
”Muovaileminen.
Se on minun omin juttuni: tarkkailen ympäristöäni, ja
kädet prosessoivat.”
Sanna Koivisto
Tiernapoikien kohtelu ei ilahduta
Riitta Taulavuori
Kuvanveistäjä Sanna Koiviston tunnetuimmat julkiset veistokset Oulussa ovat kaupungintalon takana Maria Silfvanin puistossa sijaitseva Ajan kulku (2005) sekä kävelykadulla paikkaansa vaihtanut Tiernapojat (2014). Näiden lisäksi Oulussa on viisi muuta julkista teosta Koivistolta.
Tiernapojat saa taiteilijaan huokaisemaan raskaasti.
– Sen aihehan on minulle hirveän rakas ja tuttu jo lapsuudesta. Opettajaisäni laulatti Olhavan kansakoulun pojilla joulun aikaan tiernapoikaesitystä, ja minä makasin käsi poskella pulpetin alla kuuntelemassa. Miten riemullista olikaan lopulta päästä tekemään sitä veistosta.
Sittemmin riemu on muuttunut surumielisyydeksi. Veistos joutui melko pian julkistuksensa jälkeen ilkivallan kohteeksi, kun yhden tiernapojan miekka katkaistiin keväällä 2015. Veistos kunnostettiin myöhemmin samana vuonna.
Erityisen murheellinen Koivisto on pronssiveistoksen sijoituspaikkapolemiikista. Alun perin veistos sijoitettiin Kirkkokadun ja Saaristonkadun risteyksen tuntumaan niille kohdin, mistä tiernapoikakulkueilla oli ennen vanhaan tapana lähteä kierrokselleen.
Taiteilijan toiveena oli, että veistos sijoitettaisiin tarpeeksi korkealle jalustalle, jolloin se erottuisi ihmisvilinästä. Lisäksi teoksen taustalla olisi taiteilijan mielestä kuulunut olla kasvillisuutta, kuten pilarimaisia kuusia, ja se olisi pitänyt myös valaista asianmukaisesti.
Näin ei käynyt. Veistos siirrettiin viime kesänä uuteen paikkaan Kauppurienaukiolle eli Isollekadulle rakennetun katsomorakenteen alatasanteelle.
– Suostuin siirtoon ainoastaan siksi, että se sai yhden portaan lisää korkeutta.
Koiviston mielestä nykyinenkään paikka ei tuo veistosta esiin parhaalla mahdollisella tavalla. Parempi voisi hänen mukaansa löytyä Otto Karhin puistosta, jota mietittiin yhtenä vaihtoehtona jo aiemmin.
Kauppurienaukion katsomorakenteen vierelle on tuotu kesäkukkalaatikoita ja istutettu taatanpihlajia.
– Toivomuksena on, että nämä estäisivät polkupyörien jättämistä patsaan ympärille, kertoo yhdyskunta- ja ympäristöpalveluiden ylläpitosuunnittelija Arja Karhu.
Hänen mukaansa puhetta on ollut myös siitä, että ensi jouluksi veistoksen viereen saataisiin jalkaan laitettava joulukuusi.
Valaisuasiasta Karhulla ei ole toistaiseksi tietoa.
Sanna Koivisto on tehnyt paljon muun muassa eläinaiheisia veistoksia, ja varsinkin nykyään nämä veistokset ovat monitulkintaisia. – Haluan, että teokset herättävät mieluummin kysymyksiä kuin antavat suoria vastauksia.
Sanna Koiviston varasto suorastaan tursuaa teosten malleja. – Tässä on esimerkki malli toimittajapatsaasta, jonka voisi valaa pronssille, taiteilija esittelee.
Sanna Koivisto on käsitellyt maalauksissaan ja muissa teoksissaan muun muassa naisen asemaa sekä ihmisen suhdetta luontoon. Ylpeä alistaja on hiili-, akryyli- ja hiekkateos vuodelta 2009.
Sanna Koivisto teki veistoksen ranskanbulldoggi Metkasta tämän ollessa noin puolivuotias. Nykyään se on seitsemänvuotias. – Metka on ensimmäinen kotona syntynyt koirani. Sen äiti, Jölli, kuoli viime tammikuussa.
Sekatekniikalla tehty kilpikonna on nimeltään Telluksen taakka (2014). – Se symboloi sitä, miten luomakunta kärsii sodista.
Hiilipiirros Kysyn (2000) on omakuva kolmevuotiaasta pikku-Sannasta. Piirros pelastui vuonna 2003 palaneesta vanhasta koulurakennuksesta.
Hiili-akryylityö Äidin onni ja tuska (2015) kuvaa äitiä, joka on toisaalta onnellinen pienokaisestaan ja toisaalta peloissaan siitä, menettääkö hän lapsensa sodan seurauksena.
– Nuo ovat minun käsiäni, Sanna Koivisto kertoo keraamisesta sarjasta Toivoa täynnä (2010).
Artikkelin lähde Kaleva 05.07.2017.