Elämän odotushuoneessa

Oululaisen Silja Kejosen esikoiskokoelman aiheena ovat elämä ja kuolema,
rakastamisen ja luopumisen hetket.

Runo-kokoelma

Silja Kejonen: Vihkilumen talo. Otava 2017.

Silja Kejonen (s. 1978) on oululainen dramaturgi ja kuvataiteilija.

Esikoisrunokokoelma Vihkilumen talo asettuu viehkeästi jo Aleksis Kiven Sydämeni laulun (1870) avaaman elämäntilitysrunouden jatkumoon.

Uudempana ja Kejoselle läheisempänä lajin edustajana mainittakoon vaikkapa lauluntekijä Anna Erikssonin Mana-albumin (2012) sielukkaat sanoitukset.

Vihkilumen talon aiheena ovat elämä ja kuolema, rakastamisen ja luopumisen hetket.

Äidin kuoleman kohtaamisen tunnot rinnastuvat runon minän oman rakkaussuhteen ja liiton tapahtumien havainnointiin. Lapsuus on läsnä valokuvin ja maitohampain. Tietoisuus roolien vaihtumisesta tiivistyy pelkistetyssä kuvakielisessä ilmaisussa.

Puhuttelu jäsentää runoihin intiimin tilan tunnun. ”Älä säikähdä, se on vain ruohonleikkuri/ makaan täällä/ illan ja aamun välissä/ vastaleikattu parketti tuoksuu tänne asti.

Vihkilumen talo luo jännitteisen maailmansa metsän, puutarhan ja kukkien kuvastolle. Kasvava ruoho mittaa aikaa ja kuvaa kirjoittamista ja taiteellisen luomistyön kokemusta. ”Pihan perällä harjoittelen puhumaan totta.

Ruohon tai lumen peittämä maa merkitsee elämän ja kuoleman rajaa. Maa on myös ajatusten näyttämö, mieli, johon krookus – suru – kaivautuu syvemmälle. ”Aamuyöstä krookukset aukeavat toisella puolella/ terälehdet vihlovat, minä tiedän.

Lakoniset toteamukset ja mieleenpainuvat kuvat vuorottelevat, kun runon minä kartoittaa toispuoleista henkistä tilaansa.

Äidin lähdön liikkeelle sysäämät tunteet vaativat henkistä työtä. ”Sadevesi ottaa kiviltä nimet/ en tahdo muistaa/ kuinka aamulla nousta sängystä.”

Lapsuudenikävän, muistojen, kivun ja uuden elämäntilanteen hahmottumisen lomaan liittyy muutama lohdullinen rakkausruno.

Suru on henkilökohtainen prosessi, mutta taakkaa voi jakaa: ”Ota sinä päänsisäinen/ minä uudenvuodenyön, missä tähdet vieroitetaan pimeästä/ Unohdetaan sydän, rispaantunut hammaslanka, iltasatu/ anna käsi, nurkat/ sammuvat itsestään.”

Teoksen painopiste on runon minän sisäisen maailman ja tietyn ajanjakson kuvaamisessa. ”Vihkilumen talossa/ oviaukkoon jäätynyt aviopari. Mustalla samettisilinterillä kohmeiset hieroglyfit,/ kylmyys sallii sen heille./ Luomella jääriite.

Vihkilumen talo on hyvin hiottu ja tyylikäs runokokoelma, josta uupuu esikoisteokselle joskus tavanomainen karheus tai muu yllätyksellisyys.

Maija Jelkänen

FAKTA

Kriitikko kiteyttää

Plussaa: Persoonallisen kuva­kielen omaava runokokoelma,
joka käsittelee suuria aiheitaan
yksilön näkökulmasta, mutta
monitasoisesti.

Miinusta: Teos ei hienoista me­taforistaan huolimatta tulkitse kulttuurisia konteksteja kovin
laajalti, vaan pysyttelee taiteen kentällä, omassa talossa ja
puutarhassa.

”Äiti/ veistänyt siitepölyä silmäluomilleni/ leikannut kissankelloilta ranteet/ auki, visertää/ äiti/ verenpisara/ annansilmä.”

Ote Vihkilumen talo
-kokoelmasta



Creative Commons -lisenssi

Artikkelin lähde Kaleva 17.07.2017.