Kuin viehättävä tilkkutäkki
Välivainioon on sulautunut aina uusi
kerrostuma kaupungin väkeä.
kaupungin eri osiin.
jukka leinonen, kuvatOulun alueiden historiaa selatessa panee merkille, miten maailmantapahtumat ovat antaneet pontta alueiden nimeämiseen täälläkin.
Nykyisen Välivainion pohjoisosa ristittiin aikanaan Port Arthuriksi Venäjän Japanille sodassa menettämän itäaasialaisen satamakaupungin mukaan.
Satakunta vuotta sitten täällä Oulujoen pohjoispuolla saatettiin kuulla uutisia eurooppalaisestakin suursodasta. Jossain kaukana jylisivät tykit ja ammuttiin paksulla-Bertalla. Niinpä voi hyvin ajatella, miksi Artturin luontoalue nimettiin Pelkian korveksi.
Se, minkä tänään ymmärrämme Välivainioksi, on eri aikaisten kerrostumien kokonaisuus. Asuinrakentamisen ja arkisen elämisen historiasta kiinnostuneelle se on mitä sopivin kävely- tai pyöräretken kohde.
Eikä Välivainio ole missään nimessä vielä valmis: keskustan lähialueiden täydennysrakentaminen tuo sinne myös uutta.
Visiot ulottuvat aina sinne Pelkian korpeen asti.
Siksipä Välivainio on myös kiehtova kokoelma eri ajan rakennustyylejä taitekattoisista puutaloista lasia välkkyviin kerrostaloihin.
Asutus alkoi asuntopulan puskiessa työväkeä kantakaupungin ulkopuolelle 1890-luvulta alkaen. Tanskasta omaksutun siirtola-ajattelun perusteella näille ryhdyttiin tarjoamaan kotipaikan lisäksi pala maata viljeltäväksi. Sillä olisi taloudellisten vaikutusten ohella moraalista ja kasvattavaa merkitystä, katsottiin.
Oulun pohjoispuolelle syntyivät Ala- ja Yläsiirtola, joista ensin mainittu käsitti likimain nykyisen Sirppitien ja Paulaharjuntien välisen alueen. Jälkimmäinen erottui 1960-luvulla Pohjantien synnyn myötä osaksi Puolivälinkangasta.
1900-luvun alkupuolen Välivainiosta löytää merkkejä edelleen. Ne olivat aikaa, jolloin viljelysalan lisäksi useassa pihassa oli myös karjasuoja. Ja ulko-ovessa useampi sukunimi. Vuonna 1930 Siirtolassa, kuten alue rekistereissä merkittiin, oli huonetta kohden 4,7 asukasta – eniten koko Oulussa.
Sotavuosien jälkeen, siinä missä moniaalle muuallekin, Ansatien ja Paulaharjuntien väliin nousi rintamamiestalojen kaistale. Ne jatkoivat välivainiolaisen asumisen perinnettä siinä, että niidenkin neliöitä jaettiin useamman ruokakunnan kesken.
1950-luvulle tultaessa omakotiasutus laajeni edelleen. Paikallinen toteamus nelimaalin pelaamisen muuttumisesta pesäpalloksi kuvastaa hyvin lapsi-ikäisen väestön määrän kasvua.
Rakennushistoriallisesti erityisen mielenkiintoinen on Välivainion itäosa ns. tyyppitaloineen. Oulun kaupunki on luokitellut sen kulttuuriympäristöltään arvokkaaksi alueeksi. Yhtenäisyys ja saumaton liittyminen ympäristöön sekä edustavuus, mainitaan kriteereinä.
Muutamia kerrostalojakin kaupunginosaan kohosi 1960–70-luvuilla, mutta vasta uusi vuosituhat toi tullessaan vankemmat kerrosalat, jotka levittäytyvät Paulaharjuntien piennarta kohti Tulliväylää.
Suuremmille omakotitonteille kohosi ajoittain toisen polven koteja, jolloin matka mummolaan typistyi muutamaksi juoksuaskeleeksi pihan poikki. Omaehtoista täydennysrakentamista, siis!
Kiitellyt tyyppitalotkin ovat muuntuneet ajan saatossa, mikä on toteuttanut suunnittelijoiden ideaa ”kasvavasta talosta”.
Välivainio – viehättävä tilkkutäkki keskeisen kaupunkialueen kainalossa näyttää soveltaneen samansuuntaista aatetta: sopu on antanut sijaa aina uudelle kerrostumalle.
Katso kuvagalleria ja lue Laurinahon talon tarina. kaleva.fi
kulttuuriympäristöltään arvokkaisiin alueisiin. Siirtolantien taitekattoinen kaunotar edustaa alueen vanhinta rakennuskantaa Alasiirtolassa. Uusinta Välivainiota ovat Paulaharjuntien pientareen suuret neliömäärät, jotka muodostavat eräänlaisen puolustusmuurin. Jälleenrakennusaikana laajennetun vintin lattialaudat ovat neuvostoliittolaisten moottoripyörien pakkauslaatikoista.
Artikkelin lähde Kaleva 12.7.2016.