Pula pakotti puistot pelloiksi

Oulun kaupunkialueen virkistysmaat taipuivat sotavuosina heinänkasvatukseen.

Pia Kaitasuo

Ankarat ajat ajavat aikalaiset aikamoisiin tekoihin.

Kalevan kuvaajan 20. heinäkuuta 1943 tallentama näkymä pysäyttää: kaunis puistoaukeama keskellä kaupunkia on saanut uuden roolin.

”Heinäseipäitä Mannerheimin puistoaukealla Oulussa”, todetaan lehden etusivun kuvauutisessa neljä päivää myöhemmin.

”Nykyisen poikkeuksellisen ajan muistona julkaisemme vastaisenkin varalle yllä olevan kuvan heinänkorjuusta Mannerheimin puistossa.”

Valpas toimittaja on tavoittanut paikalta ”hikeä pyyhiskelevän” kaupunginpuutarhuri Kalle Äijälän, joka oli sanojensa mukaan saanut huhkia viime päivät heinätöissä itse muiden hommain ohella. Kas, kun työväestä oli puutetta.

Sekin lyhyestä uutisesta selviää,
ettei Mannerheimin puistoaukea ollut ainoa heinälle valjastettu virkistysalue. Muitakin oli, mutta varjoisimmista puistoista heinä oli kaadettu ja viety kuivamaan muualle. Mannerheimin puisto taas oli ihanteellinen sija seipäillä kuivattamiseen.

Heinää tarvittiin karjan rehuksi, ja se oli kallisarvoista eikä aina saatavilla. Laulettiinhan jatkosodanaikaisessa suosikki-iskelmässä Eldankajärven jää ”Ei hevosilla heiniä vaan syövät ne tallissa seiniä”.

Oululaisten toimet eivät olleet poikkeuksellisia. Kaikki mahdolliset sopivat alat voitiin ottaa viljelyskäyttöön, sota-ajan arjen historiaa tutkinut dosentti Marianne Junila toteaa.

– Tällaisena aikana puistoja ei jätetty pelkiksi ajanvietepaikoiksi.

– Samaten kun omat pihat otettiin kasvimaiksi, myös julkisia tiloja käytettiin viljelyyn. Toinen vaihtoehto Mannerheimin puistonkin kohdalla olisi ollut panna se pottupelloksi.

Vaaran puisto, Saaristonkadun ja Uudenkadun kulmalla, kynnettiinkin viljelyspalstoja varten.

Kansalaiset ihan nuorimpia myöten ryhtyivät kotitarveviljelijöiksi. Oulussa koululaisille jaettiin omat maatilkkunsa. Toukokuun lopussa 1943 Laanilassa toimeen tarttui 150 kansakoululaista ja Ainolassa ja Hollihaassa palstan sai yhteensä sata koulukasta.

Koulukasvitarhojen määrä oli kasvanut edellisvuodesta Hollihaan ollessa uusi alue, samoin palstojen koko kaksinkertaistui 20–25 neliömetrin alaan per koululainen.

Nuorison apu oli merkittävä myös maalla, jonne viljelyskaudelle 1943 odotettiin 6 500 koululaista korvaamaan sodassa olevaa työvoimaa. ”Uittoihin saatu riittävästi, maataloustöissä 2 000 vajaus”, murehti Kaleva keväällä.

Niinpä opetusministeriössä päätettiin, että 1. toukokuuta alkaen koululaiset saattoivat huoltajan niin salliessa ripustaa reppunsa naulaan ja lähteä kaivatuksi avuksi maalle.

Mikä sitten oli oululaisten tilanne kesällä 1943, mitä ruokahuoltoon tulee?

– Ei täällä nälkää nähty, mutta kyllä Oulu oli huonommin resurssoitu kuin etelän kaupungit. Ja kun talvi oli ollut koko Suomessa huono, oululaisille se oli todella ankara.

Keskitason sato tulossa, tiesi Kaleva heinäkuun lopulla 1943, ja samaa toisteli kansanhuoltoministeri K.J. Ellilä. Huoli oli silti suuri ja uutiset tuholaishavainnoista välitettiin tarkoin. ”Niittymatoja Nivalassa” otsikoitiin.

Ajan ja rahan puute sääteli arjen elintarpeiden saantia, Junila määrittelee. Kauppaanhan ei menty noin vaan: ensin jonotettiin ostokortteja. Ja sitten seistiin usean eri kaupan jonossa, jotta sai tarvitsemansa. Jos sai.

Ei siis ihme, että meren viljaa odotettiin innolla ja pikku-uutiset kalansaaliista aiheuttivat torin täyttymisen.

Sota-aika vaikutti monin tavoin elintarpeiden kuljettamiseen, jos niitä pystyttiinkin työvoimapulasta huolimatta tuottamaan, Junila huomauttaa. Enimmät ajokit, moottorilliset tai heinämoottorilliset, olivat puolustuksen palveluksessa.

Esimerkiksi Valiolle toimitetun maidon määrä oli kesään 1943 mennessä tipahtanut vuoden 1939 tasosta 60 prosenttia.

Paitsi rationaalisena ratkaisuna pulaan, poikkeuksellisilla viljelytoimilla oli myös aatteellinen taustansa, Junila huomauttaa.

– Eetos, kansallinen ihanne oli, että ruumiillinen työ teki hyvää myös sielulle.

Tämä eetos säilyi pitkään. Monissa perhealbumeissa on takavuosien kuvasatoa kaupunkiin muuttaneiden viljelijäperheiden jälkeläisten hymysuisesta aherruksesta heinäpellolla.

– Maaseutu oli niin lähellä kaupunkia kaikin tavoin. Urbaani kerros oli 1930–40-luvulla hyvin ohut. Kuka kaupungissa osaisi nyt tehdä heinää?

Artikkelin lähde Kaleva 20.7.2016.