Martti Merenmaa kuvasi elämää rikkaasti
Tällä viikolla tulee kuluneeksi kirjailija Martti Merenmaan syntymästä 120 vuotta. Oululaissyntyinen Merenmaa oli monilahjakkuus. Hän oli henkisiltä ominaisuuksiltaan täydellinen taiteilijasielu. Hän oli syntynyt kirjailijaksi ja aloitti ensimmäiset kirjalliset kokeilunsa jo hyvin varhain.
Myös kuvataide kiinnosti Merenmaata, jopa niin paljon, että hän haaveili ensin vakavasti kuvataiteilijan urasta, minkä vuoksi hän matkusti Pietariin opiskelemaan kuvataidetta. Pian kuitenkin kirjoittaminen vei voiton ja kuvataide jäi taka-alalle.
Vanhempiensa verenperintönä Merenmaa oli musikaalinen ja soitti kohtalaisesti pianoa. Opettajavaimo oli myös pianisti ja hänen musiikilliset tuokionsa auttoivat Merenmaan monta kertaa ylös masennuksen syövereistä, joita ankara luova työ ja aika ajoin myös alkoholi hänelle aiheuttivat.
Merenmaa oli omana aikanaan yksi palkituimpia kirjailijoitamme. Hän sai neljä valtionpalkintoa 1940–1950-luvuilla sekä Maila Talvio-, Eino Leino- ja Aleksis Kivi -palkinnot. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali 1957 ja valtion taiteilijaeläke 1967.
Kirjailijana Merenmaa oli psykologinen realisti ja romanttinen eetikko, ihmisen ja yksilön herkkävaistoinen kuvaaja. Hän oli myös luonnonpalvoja, luonnon keskelle hän usein ihmisensä asetti. Ihmisen ja luonnon välinen ykseys oli osa hänen peruselämänkäsitystään. Sanotaan useimpien kirjailijoiden kirjoittavan samaa teosta läpi elämänsä, eikä siinä tehnyt poikkeusta Merenmaakaan.
Keskeisimpiä teemoja hänen tuotannossaan olivat miehen ja naisen väliset suhteet.
Useimmissa teoksissa, aina varhaistuotannosta saakka, ovat selvät kolmiodraaman ainekset: on itsellinen nainen, jota henkisesti vahva ja dominoiva, toisaalta heikko ja romanttisuuteen taipuvainen mies rakastaa. Viimeksi mainitusta miestyypistä voisi kuvitella löytävänsä helpoimmin myös kirjailijan oman kuvan.
Merenmaa oli myös varsin merkittävä lasten ja nuorten kuvaaja. Nuoret päähenkilöt ovat usein hyvin lahjakkaita ja varhaiskypsiä poikkeusyksilöitä – todennäköisiä kirjailijan alter egoja hekin. Nuorten ensirakkauden ja pettymysten kuvaajana Merenmaa on tullut tunnetuksi eritoten varhaisimmassa tuotannossaan.
Ikääntyessään Merenmaa kulki yhä lähemmäksi realismia – perusasetelmien toistuvuudesta huolimatta. Kirjailijan hiljainen, kuulas ja väliin itseironinenkin huumori sai hänen teoksissaan yhä enemmän sijaa.
Vaikka Merenmaa täysiverisen romantikon tapaan mielellään kuvaili varhaistuotannossaan upeita kauppakartanoita ja rikkaita sukutiloja, oli hänen syvin myötätuntonsa aina vähävaraisten puolella.
Vielä Raahessa asuessaan hän liikkui usein köyhien asuma-alueella Katinhännässä. Se oli esikaupunki vanhan Raahen laidassa, missä Lehmänrannan mättäinen ja surullinen lakeus alkoi. Siellä oli myrkyllinen voima kosteassa maaperässä, ja ihmiset vaelsivat alueella kuoleman uhan kokoon kyyristäminä.
Mutta tässäkään ympäristössä kirjailija ei ryhtynyt yksityiskohtaiseen kurjuuden kuvaamiseen, vaan sivuutti viheliäisyyden romantisoimalla kuoleman. Hänen rikas ja vivahteikas mielikuvituksensa pehmensi jyrkät ääriviivat ja taittoi värit pastellimaisen kevyiksi.
Merenmaan tuotannossa on monia todellisia helmiä, nimenomaan kielellisen rikkauden alueella, opiksi niille, joiden kieli on kuollut jo syntyessään kuivaksi ja kaavamaiseksi, tuomatta mitään ratkaisevasti uutta kirjallisuuteemme.
Esimerkiksi teokset Penjami, vaeltaja, Mustan kukon laulu, Jaakob painii enkelin kanssa, Matka vuorelle, Pyörä, Kaksi laituria, Vettä kalliosta ja Aamu keisarin kaupungissa ovat osa korkealuokkaista elämään jäänyttä suomalaista romaanitaidetta. Samanlaiseen ilmiöön törmäämme monen muunkin merkittävän suomalaisen kirjailijan kohdalla: heidän tuotannostaan muistetaan vain muutama prosentti.
Luonteeltaan Merenmaa oli herkkä ja äkkipikainen. Toisaalta hän oli myös äärimmäisen oikeudentuntoinen. Heikomman alistaminen oli hänestä ehdottoman tuomittavaa.
Merenmaa ei ollut kumouksellinen, vaan säilyttävä. Hän rakasti elämää koko sydämellään. Hän kirjoittaa: ”Miten juhlavaa onkaan kesäisten päivien samankaltaisuus. On unenomaista oleilua, turvallista, lämmintä, hiljaista. Juuri kesällä saattaa herätä ajatus, että ihminen on kuin alkueläin luonnon suuressa pivossa, kuin kasa raukeaa simpukan hyytelöä, joka salaisesti, näkymättömästi valmistaa itsestään muuntuvia, selviä piirteitä”.
Kirjallisuuden tutkijan ja kriitikon Toini Havun sanoin: ”Merenmaalla ei kirjallisuudessamme ole edeltäjää eikä seuraajaa. Hän on ainoa laatuaan. Hän kuunteli vain omaa sisintään ja noudatti omaa lainalaisuuttaan. Oppipoika tarvitsee kaavan, mestarilla on mitta itsessään”.
yksilön herkkävaistoinen kuvaaja.”
Artikkelin lähde Kaleva 21.7.2016.