Kuin kotonaan

Teron Pub on palvellut asiakkaita uskollisesti jo 1960-luvulta lähtien.

Jussi Pesonen

Aino Tero, 84, kävelee pubiinsa joka päivä. Matkaa on vain sata metriä.

Hän avaa ovet, odottaa asiakkaita ja syö aamupalan.

– Leipiä, niitähän minä rakastan, ja oikeaa voita. Yksi asiakas käy välillä koiransa kanssa. Se koira on yhtä ranttu kuin minäkin, ja sitä minä hemmottelen. Kerran annoin sille margariinileivän ja se pitkään äimisteli, että ei ole niin kuin pitää. Vilma on sen nimi. Kadullakin se tulee puhuttelemaan, Aino kertoo.

Pystylautainen, ruskea rakennus valmistui vuonna 1969. Tällaisia laatikkotaloja on voimissaan enää harvassa.

– Valmis paketti, mutta rakennettiin itse, ja tontti on oma. Ei ollut kummallakaan penniäkään pääomaa, mutta pankki antoi lainaa.

Aino piti yritystä pitkään miehensä Pentti Teron kanssa. Aluksi heillä oli talossa T-kauppa ja baari, josta sai keskikaljaa ja ruokaa.

Parhaina aikoina asiakkaita odotti heti aamusta jonona oven takana ja...

– Aina oli täyttä.

Kesäisenä torstaina Teron Pubin edessä Oulun Kuivasjärvellä seisoo muutama pyörä. On pistävän kirkasta, ja terassilla aurinkovarjon alla istuu viitisen asiakasta saman pöydän äärellä.

Sisällä on Aino tiskin takana.

– Arkipäivät ovat aika hiljaisia. Viikonloppuun se kaupanteko painottuu. Mutta asiat on saatu hoidettua ja leivässä pysytty, hän kertoo.

Tämä on suomalainen pubi: tummanhämyinen sisäilme, pelikoneita, biljardipöytä, jukeboksi, karaoke, vihreitä muovikasveja, kevyitä mustia metallituoleja, ruskeita pöytiä ja puolipaneelinen seinä. Sekä tukeva kunnon tiski, johon voi rennosti nojata.

1990-luvulla Aino ja Pentti lopettivat T-kaupan.

– Välillä ajateltiin, että lyödään hanskat tiskiin. Mutta sitten innostuttiin ja tehtiin remppa.

Vuonna 1998 baari laajeni kaupan tiloihin ja entisestä baarin puolesta tuli kabinetti. Silloin sisustetussa asussa Teron Pub on yhä.

Puhdasta täällä on. Asiakkaille Aino sanoo, että pubissa käy siivooja, mutta oikeasti hän pitää paikat nättinä itse.

Ainolle tuttu mies tulee ulkoa ostamaan kossuvissyn ja ison kaljan.

Oluet ja lonkerot tuodaan suurfirmalta kuorma-autolla pubiin, mutta viinat Aino käy hakemassa itse tukusta toiselta puolelta kaupunkia. Hän vaihtoi autonsa farmarimalliseksi, että kantaminen ja lastaaminen käy helpommin.

– Olutta ja siideriä myyn eniten, mutta jonkun verran viinaakin. Drinkkejä teen, mutta en erikoisempia. Asiakkaat sanoo, että mitä niihin laitetaan.

Aino on melko ketterä. Lankapuhelin soi ja hän pyrähtää vastaamaan.

– Kysytään, tapahtuuko mitään tai olenko pitkään töissä.

Mutta nyt joku varaa kabinetin yhtiökokoukseen. Siellä pidetään myös syntymäpäiviä ja hautajaisiakin.

47-vuotias Teron Pub on Oulun vanhin alkuperäisen omistajan pyörittämä baari – liekö yrityskin.

Pubin sijainti on kummallinen. Moni ajaa ohi, mutta harva pysähtyy. Ympärillä ei ole ostoskeskusta eikä muita liikkeitä edes lähellä. Täällä ei ole kerrostalolähiöitä tuottamassa rapuistaan asiakkaita, vaan eri-ikäisiä omakotitaloja ja tiilisiä rivareita.

Siksi pubi onkin sellainen kuin on.

Taas tulee asiakas tiskille:

– Tämä on Oulun paras ja siistein pubi. Täällä ei koskaan tapella, koska Ainoa kunnioitetaan niin paljon, hän sanoo ja esittäytyy kulkumieheksi.

– Soo soo, pitää ehkä sanoa, enempää ei, Aino sanoo.

Mies kertoo käyneensä täällä jo 20 vuotta.

– Me ollaan Ainon poikia kaikki. Minne sitä tulisi, jos ei tänne. Täällä on sitä porinaa, ja ennen kaikkea tämä kohtelu. Ainolle kerrotaan surut ja murheet. Hän on meidän terapeuttimme, kulkumies kertoo.

– Asiakkaat ovat minulle terapeutteja, Aino vastaa.

– Jos on paha päivä, niin Aino sanoo, että elähän mittään, otapa kalja, niin...

– ...Siitä se iloksi muuttuu.

Aino kertoo, että arkena kävijät ovat suurimmaksi osaksi tuttuja, mutta ensimmäiset, vuosikymmenten takaiset asiakkaat ovat jo kuolleet.

– Tänä päivänä ei tunne kaikkia, etenkään viikonlopun kävijöitä.

Pubin perinne on torstaisin kuuden aikaan pidettävä sakinpeluuilta. Sinne toivotaankin lisää väkeä.

Terassilta tulee taas mies käymään tiskillä ja tilaa olutta sekä tumman venäläisen – nykyään se kuulemma pitää sanoa niin.

– Erikoista pitää olla, jos en ole täällä. Välillä voin käydä pois, mutta tulen illaksi takaisin. Mutta enpä ole muuta työtä ajatellut. Ei ole tullut mieleen, että miksi en ole keksinyt jotain muuta.

Pentti kuoli viisi vuotta sitten. Hänkin halusi tulla pubiin päivittäin lähes viimeiseen asti, vaikka oli sairas.

Ainon ja Pentin poika Heikki tekee iltavuoroja, ja toisen, jo edesmenneen pojan, tytär viikonloppuja. Lisäksi käy extraajia.

Kuitenkin Ainon nukkumaanmeno venähtää arkena yhteen asti ja viikonloppuna kolmeen. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän tulee taas yhdeksältä aamulla avaamaan ovet muutaman tunnin unen jälkeen.

Mutta silti perjantai- ja lauantai-illat ovat mukavimpia aikoja, kun asiakkaita riittää ja karaoke soi.

– En laula, ei ole ääntä. Ainahan ne sanovat, että laulaisit, mutta en uskaltaisikaan. Siinä on vähän semmoinen kynnys.

Artikkelin lähde Kaleva 27.07.2016.