Kun isä Moskovan Tiltua radiosta kuunteli

Lahdenperän pojat palasivat
taas toviksi lapsuutensa Hietasaareen.

Pia Kaitasuo

Lahdenperän piha Hietasaaressa on juuri ollut sukutapaamisen näyttämönä. Matin ja Eliisabetin kahdeksanlapsisen perheen rönsyt ovat olleet koolla: vanhin lähes 90, nuorimmat vain vuoden ikäisiä. Mukana on ollut myös Matin sisarusten lapsia perheineen.

Etelästä Ouluun saapuneet joukon vanhimmat, Putkimies-Antti, 88, järjestömies-Oskar, 86, ja merikapteeni-Ville, 84, jättävät suuren teltan läjäämisen nuoremmille tarinoidakseen hetken.

– Hietasaari oli eristetty alue, johon ei päässyt muuten kuin laivalla, Antti aloittaa.

– Toppilansalmen yli kuljetuksesta huolehti kaksi kaupungin palkkaamaa urakoitsijaa, Similät ja Lapinkosket.

– Ja jokainen ylitys maksoi tietyn summan, Oskar täydentää.

Kouluunkin piti mantereelle mennä, kun Hietasaaren kaksiluokkainen alakansakoulu oli käyty. Ville ehti viivähtää siellä jo neljän luokan verran.

– Tuiran kouluun sitten käveltiin rannasta, minä jatkoin myöhemmin aina Pokkitörmälle asti, Oulun Lyseota käynyt Oskar selittää.

Hietasaaren hiekkateitä ei aurattu talvisin, joten kulku kävi reen jalasten jäljissä.

– Kerran talvessa saattoi jonkun huvila-asukkaan auto ajaa jäätä pitkin rantaan. Sitä mentiin sitten ihmettelemään, Oskar kertaa.

Saaressa oli siis kaksi asujaimistoa: vakiväki ja kesäksi tulleet huvila-asukkaat. Keskenäistä kanssakäymistä oli verraten vähän.

Naapurusto oli tukena arjessa. Suutari-isä korjasi iltapuhteina naapureiden patiinit ja pieksut, Antti mainitsee.

Saunaa ei Lahdenperän pihassa tuolloin ollut, joten kylpyyn kuljettiin johonkin naapureista, jotka ottivat saunojia pientä korvausta vastaan.

– Tuossa Vaaskiventien kulmalla käytiin Jurvelinin saunassa. Onni Jurvelinilla oli komea tenoriääni! Hänen kajauttamansa laulu kaikui pitkin saarta, Oskar muistelee.

– Esko-pojastaanhan tuli ihan ammattilaulaja!

Naapuriapu oli tärkeää myös sota-aikana. Esimerkiksi toisilla oli sopiva suoja pommitusten ajaksi.

– Muistan, miten kannoin nuorempiani peiton mutkassa tien yli naapurin kellariin turvaan, Antti kertoo.

Sotavuosiin liittyy myös Antin ja Oskarin muistikuva italialaisesta radiovastaanottimesta.

– Mahtoi olla välirauhan aikaa, kun isä tuttuineen kantoi radion pihaan kuunnellakseen sitä Moskovan Tiltua. Isä ilmeisesti piti jonkinlaista opintopiiriäkin jatkosodassa huoltojoukoissa ollessaan, ja oli Hietasaaren työväenyhdistyksen sihteerinäkin sitten pitäen pöytäkirjaa kauniilla käsialalla, Oskar selittää.

Oskar saikin isältä aatteen kipinän, kävi Sirola-opiston ja kuunteli luentoja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Hän puolisoineen myös työskenteli ja opiskeli Neuvosto-Eestissä ja Moskovassa.

Pojat ovat poikia, voidaan todeta näistäkin veljeksistä juttuja kuunnellessa. Lapsirikkaassa saaressa riitti aina kavereita.

– Niin sanotun Johteen reunoissa oltiin tosissaankin intiaaneja. Jotakin oli aina tekeillä milloin viatonta, milloin kolttoset mielessä, Antti muistelee.

Saattoipa joku naapureista hermostuakin toden teolla viikareiden touhuihin.

– Lahdenperän pojat eivät saa tulla, eikä Ville ensinkään, eräskin totesi, Ville muistelee.

– Se on jäänyt vähän juippimaan, kun en koskaan saanut tietää, mitä olin tehnyt. Kun enhän minä koskaan mitään tehnyt!

Elämä muuttui kertaheitolla kun Betti-äiti kuoli syksyllä 1945 perheen kuopuksen ollessa parivuotias. Oskar jätti koulun kesken ja otti vastuuta kodin arjen pyörittämisestä, jotta isä sai keskittyä leivän hankkimiseen. Antti pääsi putkimiehen oppiin jälleenrakennustyömaille. Ville päätti lähteä merille.

– Minä ajattelin, että tässä oli ihan tarpeeksi väkeä huollettavana ilman minuakin. Ikää olisi pitänyt olla 16, minulla ei vielä ihan, joten pyöräytin syntymävuoteni -31 ykkösen nollaksi.

Yhteisessä historiassa ollaan tiukasti kiinni: perikunta pitää kätevästi yhteyttä oman Facebook-sivun välityksellä.

Hietasaareenkin tullaan joukolla taas pian!

Artikkelin lähde Kaleva 17.7.2016.