Artikkelin lähde Kaleva
Kuvataiteilija Sampo Kaikkonen (s. 1975) luopui kokopäivätyöstä, muutti vanhaan maataloon ja kunnosti 1800-luvulla rakennetun navetan heinävintin ateljeeksi ja galleriaksi. Nyt viehättävässä maaseututilassa järjestettävä ensimmäinen näyttely sisältää taiteilijan omaa tuotantoa pääosin vuosilta 2011-2013.
Kaikkonen tunnetaan pelkistetyllä paletilla toteutetuista, pehmeän ja hämyisen tunnelmallisista öljymaalauksistaan. Taiteilija ammentaa vanhojen mestareiden tyyleistä pysytellen kaukana nykytaiteellisista pyrkimyksistä.
Hänen edellisen Oulun näyttelynsä aihealueena oli hiljaisuus, luontevana jatkona teemaksi on noussut tällä kertaa kuolema, kaikessa kauneudessaan.
Anatomisten kuvausten taitajana Kaikkonen kuvaa kuolemankin vahvasti kehollisena, ilmentäen sitä naisen ja miehen, paikoin eläimenkin kehon kautta. Osassa kuvauksia taiteilija on itse toiminut mallinaan, ikään kuin maalaten omaa kuolemaansa.
Kuten Kaikkoselle on ominaista, maalaukset täyttyvät vertauskuvista. Vääjäämätön-nimisessä teoksessa korppipäinen, alaston naishahmo istuu tämän- ja tuonpuoleisen rajalla. Hahmo on osin tällä puolen, mutta ohut kohtalonlanka sitoo hänet myös sinne toisaalle, jonnekin tuntemattomaan. Toisessa maalauksessa sielu siirtyy takaisin luontoon ottaen jäniksen muodon.
Näyttelyn vire on melankolinen, muttei synkkä, pikemminkin lyyrisen pohdiskeleva.
Nuoruutta ja kauneutta ihannoivassa nykykulttuurissamme kuolema on etäännytetty ja teknistetty sairaaloihin. Kehittyvä lääketiede tai elämän päättymisen ulkoistaminen ei kuitenkaan poista kuoleman tosiasiaa, eikä ihmisen tarvetta sen ymmärtämiseen.
Kuvataiteesta ja kuolemasta kirjoittaneen Olga Palomäen mukaan juuri kuvataide voi toimia rituaalina, jolla työstää kuolemaa. Työstämisellä on merkityksensä, sillä oman katoavaisuutemme sisäistämisen kautta meille avautuu uudenlaista ymmärrystä itse elämään.
Kaikkosen näyttelyn kysymys kuuluu tuleeko kuoleman olla aina jotain pahaa ja pelättyä vai voisiko se näyttäytyä myös kauniina ja odotettuna?
Terhi Peltonen
Artikkelin lähde Kaleva