Kortteli muuttuu ihmisiässä

Liisa Laine Kaleva
Oulu Eila Pajari on asunut suuren osan elämästään korttelissa, jonka toista puolta revitään parhaillaan alas Sokoksen tavaratalon tieltä. Pajarintalona tunnetun asuin- ja liikerakennuksen Isonkadun ja Kauppurienkadun kulmassa rakennutti noin 60-vuotta sitten Eila Pajarin isä ja silloinen kiinteistön omistaja, hammaslääkäri Kaarlo Pajari.
Eila Pajari on nähnyt myös sitä edeltävän vaiheen, sillä Pajarit asuivat samalla paikalla jo ennen kerrostaloja.
Kulmauksessa oli tuolloin vaalea puutalo piharakennuksiin. Itse asiassa lähes koko kortteli oli vielä 1950-luvulla täynnä vaaleita puutaloja piharakennuksineen. Isä-Kaarlolla oli sodan jälkeen sisäpihalla pieni kasvihuone, jossa hän kasvatti tomaatteja.
Poikkeuksen muodostivat oikeastaan vain Isonkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmaus, jonne oli vuonna 1938 rakennettu Helsingin osakepankin viisikerroksinen talo ja Kauppurienkadun ja Uudenkadun kulmaus, johon oli rakennettu "Vatjuksen talo" Eila Pajarin ollessa pikku tyttö vuonna 1956.
Kiinteistöä kutsutaan myös Rautakaupantaloksi, mutta Pajarilla ei ole tietoa, mikä rautakauppa siinä olisi ollut. Sen sijaan hän muistaa, että Elias Lönnrotin kerrottiin asuneen siinä joskus vaimonsa Maria Piponiuksen kanssa.
Pajarin talon jatkona Isollakadulla oli kaksi pienehköä kaksikerroksista liike- ja asuinrakennusta. Toisessa niistä toimi muun muassa kenkäkauppa Slotte. Myöhemmin 1980-luvulla niiden paikalle rakennettiin Gallerian kauppakeskittymä.
Kun Pajarin talo, tai oikeastaan sen kaksi eri osaa, rakennettiin, ei Oulussa vielä hirveästi ollut kerrostaloja. Muu osa korttelista oli vielä jonkin aikaa entisessä kuosissaan eli sisäpihoilla oli tilaa pelata ja leikkiä.
"Autoja ei ollut. Pihat olivat sorapäällysteisiä, siellä oli marjapensaita ja talojen piharakennuksia. Koko korttelin lapset olivat kavereita keskenään", muistelee Pajari.
Pajarien kotialbumeissa on kuvia nyt purettavaa kerrosta edeltävästä ajasta. Hyvän käsityksen siitä saa myös Pohjois-Pohjanmaan museossa olevasta Oulun pienoismallista, jossa on kuvattu tilanne vuonna 1938.
Yksikään korttelin puutaloista ei ole säilynyt näihin päiviin. Sodanjälkeisinä rakentamisen vuosina niiden perään ei itketty. Pajarin talossa syy oli Eila Pajarin mukaan yksinkertaisesti se, että rakennus oli huonossa kunnossa.
"Kyllä se oli pakon sanelema juttu. Vedet tulivat katosta sisään. Muistan, kuinka piti yötä myöten juosta vintillä saaveja viemässä. Olettaisin, että muutkin korttelin rakennukset olivat samassa tilassa."
Vasta Rantakatu havahdutti oululaiset. Rantakadun alkupään rakennukset suojeltiin asemakaavalla 1978. Kaupunkilaiset huomasivat, että historiallinen puukaupunkimiljöö oli lopullisesti katoamassa.
Sotien jälkeen vuonna 1947 valmistunut Aarne Ervin ja Otto-Iivari Meurmanin asemakaava mahdollisti vanhan purkamisen ja uuden "modernin kivikaupungin" syntymisen. Umpikorttelit saivat väistyä avoimen korttelirakenteen tieltä.
Pohjois-Pohjanmaan museon kulttuuriperintötyön johtaja Pasi Kovalainen kertoo, että Oulun keskustaa on sotien jälkeen rakennettu Ervin ja Meurmanin kaavan periaatteella, mutta käytännössä melkein jokainen talo on kuitenkin tehty jollain poikkeusluvalla, jolla on saatu ylimääräisiä lisäkerroksia.
Kaupunkiarkeologisesti Galleria-kortteli ei ole järin merkittävä, sillä varsinainen kaupunki on aikoinaan loppunut juuri korttelin laitaan. Kiinnostavin alue olisi ollut Uudenkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmaus, mutta sekin möyrittiin STS-pankkia rakennettaessa.

Artikkelin lähde Kaleva