Karhujen kaveri

Karhumies, karhujen kaveri, Karjalaisen Sulo. Pidettyä kuusamolaista eläinten ystävää voi kutsua monella nimellä. Nallemainen olemus kertoo läpi ihmiselämän kestäneen työn jättäneen jälkensä Karjalaiseen.
Puhe on rauhallista, suuria tunneryöppyjä on turha odotella. Kävelykin näyttää jotenkin karhulta kopioidulta. Onkohan seura tehnyt kaltaisekseen, sillä kuusamolaisen ystäväpiiriin kuuluu kuusi otsoa.
"On selvää, että karhut ovat kohtaloni. Karhu on älykäs eläin. Se on monessa suhteessa viisaampi kuin ihminen, koska sen vaistot ovat niin terävät. Samalla se on myös rehti ja suoraviivainen eläin."
Elämänsisällöksi Sulo ei ole juuri muuta kaivannut kuin karhuja. Ne ovat olleet osa Karjalaisen perhettä. Siihen kuuluu myös hänen veljensä perhe, jonka kanssa hän asuu Suurpetokeskuksen vieressä.
"Tulen paremmin toimeen urosten kanssa, ne ovat vähän kuin miehet. Naarailla puolestaan on naismaisia vinkeitä. Tuppaavat toisinaan kujeilemaankin."
Karjalaisen puheessa esiintyy tasaisesti viittauksia, joissa hän vertaa karhua ihmiseen.
"Pentuna karhu on lähimpänä ihmistä. Se itkee, iloitsee, leikkii, tutkii ja nukkuu. Ihmislapsesta karhunpennun erottaa vain se, ettei pentu tarvitse vaippoja."
Jos on Kuusamon pohjoispuolelle sijoittuva Rukatunturi tärkeä palanen kaupungin turismia, saman voi todeta Karjalaisen ja hänen veljensä tekemästä työstä matkailun eteen.
Noin 30 kilometriä Kuusamon keskustasta etelään sijoittuva Suurpetokeskus on perustettu Karjalaisen kotitilalle. Se vetää vuosittain kymmeniätuhansia vieraita.
"Kävijämäärät ovat kasvaneet jokaisena toimintavuotenamme. Vuosien varrelle on mahtunut myös vaikeita aikoja. Erityisen tiukalla olimme 1990-luvun puolivälissä. Silloin tuntui, ettei toiminta tule jatkumaan pitkään. Mutta vaikeiden aikojen jälkeen paremmat ajat tuntuvat sitäkin makoisammilta."
Etelä-Kuusamoon saapuu turisteja niin Venäjältä kuin Japanistakin.
"Ulkomaalaisten vieraiden osuus on 15-20 prosenttia. On ollut hienoa nähdä, että toimintamme on huomioitu niin laajalla alueella."
Karjalaisen ensimmäinen eläinmuisto ei liity kuitenkaan karhuun.
"Ollessani noin viisivuotias meille tuli koira. Muistan sen olleen aluksi arka. Konttasin usein sen perässä sängyn alle."
Noilta ajoilta lienee peräisin taito käsitellä eläimiä. Harva pääsee yhtä lähelle petoa.
Karhuoppinsa Karjalainen sai Suurpetokeskuksen edeltäjän, Riistantutkimuslaitoksen, toimipisteessä. Kun toimipiste päätettiin lopettaa, Karjalaiselle tarjoutui mahdollisuus jatkaa toimintaa eläinten parissa.
"Oli laitettava luvat kuntoon, rakennettava eläimille direktiivit täyttävät tarhaolosuhteet ja tehtävä suunnitelma liiketoiminnasta. Saimme aivan toiminnan alussa pienen lainan, mutta sen jälkeen on pitänyt pärjätä omillaan. Rahaa on pitänyt kiristää omista taskuista."
Vaikka Suurpetokeskus on vuosien varrella kärsinyt varojen puutteesta, ei karhumies ole antanut eläinten huomata sitä.
"Eläimet ovat aina pysyneet kunnossa. Varojen puute on rajoittanut enemmänkin toiminnan kehittämistä."
Vuodesta 1994 lähtien Suurpetokeskusta pyörittänyt Karjalainen on huolissaan tulevaisuudesta. Keskukselle pitäisi löytää lähitulevaisuudessa asialle antautunut henkilö jatkamaan Karjalaisen elämäntyötä.
"Veljenpojasta piti tulla jatkaja. Hän menehtyi kuitenkin äkillisesti nuorena miehenä. Nyt keskuksen jatkajasta ei ole varmuutta. Tämä on raskasta työtä, ja minullakin alkaa olemaan ikää. Eläinten hoitaminen, seuraaminen ja tutkimustyö eivät sovi kaikille, vaikka halua olisikin. Tämä on erittäin sitovaa hommaa."
Karjalainen ei kerro paljon itsestään. Jutustelu kääntyy aina karhuihin.
Kun mies haluaa hemmotella karhujaan, hän antaa makupalaksi esimerkiksi karamellin.
"Lisäksi maistuvat hunaja, omena ja marjat. Tällä viikolla Suurpetokeskukseen tuli 1 500 kiloa mansikoita. Siinä riittää karhuille herkkua. Vasta syksyllä karhu alkaa kerätä talveksi varastoja ja ryhtyy syömään rasvaista ruokaa."
Suurpetokeskus on avoinna toukokuusta lokakuulle - talven alkamisesta riippuen.
Karhun näkemistä luonnossa Karjalainen pitää lottovoittona.
"Karhu antaa ihmiselle tilaa. Se väistää ihmistä mahdollisimman pitkään."
Jos ihminen haluaa välttämättä yrittää päästä näkemään karhun luonnossa, hänen on oltava erityisen huomaamaton.
"Pitää pukeutua vaatteisiin, jotka eivät suhise. Myös jalkineiden pitää olla sellaiset, joista ei lähde ääntä."
Karjalaisen mielestä karhukanta on päässyt paikoin liian suureksi.
"Silloin karhu tekee vahinkoa ja voi olla haitaksi ihmisten elinkeinolle. Ja miksi karhuja pitäisi olla paljon?"
Karhun liikkeistä ja käyttäytymisestä on ollut viime aikoina paljon porua. Karjalaisen mielestä keskustelut pitäisi pystyä pitämään asiapitoisina, jotta niistä olisi hyötyä.
Jos ihminen kohtaa karhun tahtoen tai tahtomattaan, Karjalainen kehottaa toimimaan loogisesti ja rauhallisesti.
"Jos niin hyvä tuuri sattuu kohdalle, että kohtaa karhun, kannattaa pysyä rauhallisena ja kävellä takaperin poispäin siitä. Juoksemaan ei kannata lähteä missään nimessä, ennen kuin on paljon etumatkaa."
Toinen ihmisten kestopuheenaihe, susi, herättää tunteita myös karhumiehessä. Hän pitää susipelkoa aiheellisena ja hyvänäkin asiana.
"Sutta kannattaakin pelätä. Sen kanssa ei ole leikkimistä. Kun sille tulee nälkä, se käyttää kaikki keinot saadakseen ravintoa."
Karjalaisen mukaan susi lähtee liikkeelle siinä vaiheessa, kun luonnosta loppuu ravinto.
"Silloin sen pedon luonne tulee esille. Se on lihansyöjäeläin, jolle marjat ja vihannekset eivät kelpaa."
Karjalainen korostaa, että susi välttelee ihmistä, kun se ei ole nälkäinen.
"Silloin kun se on saanut ravintoa, se on arka. Keskustelu susista on mennyt väärille raiteille. Tuntuu siltä, että keskustelua pitävät yllä sellaiset henkilöt, jotka eivät tiedä eläimestä juuri mitään. Keskustelut nojaavat liiaksi olettamuksiin."
Karjalaisen mielestä susi on määrätietoinen eläin.
"Se määrää itse elämästään ja tekee kuten haluaa."
Puheen kääntyessä koirasusiin Karjalainen havahtuu. Karhumies pitää koirasutta vaarallisena lemmikkinä.
"Sitä se saattaa hyvinkin olla. Jos se tulee koiraan, siitä voi tulla oikeinkin ystävällinen. Jos se perii taas enemmän sutta, sen käyttäytyminen nälkäisenä voi olla kohtalokasta."
Hän vertaa koirasuden lemmikkinä pitämistä tulen kanssa leikkimiseen.
"Sitä ei voi verrata koiraan. Itse en suosittele koirasutta lemmikiksi."
Kuusamolainen kehottaa olemaan aina erityisen tarkka petojen kanssa toimiessa. Hän on saanut henkilökohtaisesti kokea karhun valtavat voimat.
Noin 20 vuotta sitten eräänä täysin normaalina työpäivänä nuori urospuolinen karhunpentu käytti voimiaan niin rajusti, että jäljet näkyvät vieläkin Karjalaisessa.
"Pentu oli jo pitkään kiusannut kavereitaan. Se oli sellainen käytöshäiriöinen yksilö. Keväisenä aamupäivänä menin sen lähettyville ja se kutsui minua leikkimään. Olin kiireinen, enkä alkanut millekään. Silloin se läpsäisi minulta takaapäin posken halki. Oli lähdettävä vauhdilla sairaalaan."
Vaikka lyönti oli hengenvaarallinen, tapauksesta ei jäänyt karhumiehelle henkisiä vammoja.
Elämäntyö karhujen kanssa ei ole koskaan muulloinkaan ollut vaakalaudalla. Luottamus otsoihin on säilynyt.
Karjalaisen kaverisuhde karhujen kanssa on tavallisuudesta poikkeava, samalla myös kunnioitusta herättävä. Kuusamolainen pitää karhunsa kurissa sanallisesti.
"Toisinaan ne nipistelevät minua vähän turhan kovakouraisesti. Silloin ei auta muu kuin puuttua asiaan ja komentaa niitä asettumaan. Kyllä ne puhetta lopulta uskovat."
Kuusamolaisen mukaan karhu ymmärtää puhetta siinä missä monet muutkin lemmikkieläimet.
"Samat asiat ne ymmärtävät kuin koiratkin."
Parhaiten juttu luistaa Vyötin ja Juuson kanssa.
"He ovat aina valmiita lähtemään matkaani. Olemme hitsanneetkin kolmestaan, heistä se on erityisen mielenkiintoista seurattavaa. Siivoushommiin osallistuvat kyllä muutkin karhut."



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva