Heinäpäästä tuomiorovastiksi

Minna Akimo Kaleva
Oulu Parikymppisenä Matti Pikkarainen sairastuu. Ensin tulee kuume, mutta se ei harmita. On helmikuu ja talviolympialaiset ovat juuri alkaneet. Kuume on pätevä syy jäädä kotiin katsomaan kisoja.
Olympialaiset loppuvat, mutta potilaan kunto heikkenee. Kuume ei laske, yleiskunto romahtaa ja paino putoaa alle viidenkymmenen kilon. Lääkärit tutkivat, mutta sairauden syytä ei löydetä. On vain epäilys imusolmukesyövästä.
Kevättalvi kuluu sairaalassa. Kaksi kuukautta Oulun lääninsairaalassa, toiset kaksi kuukautta erityksessä Päivärinteen sairaalassa Muhoksella. Elinaikaa on annettu muutama viikko.
"Vanhemmilleni sairauteni oli kova paikka, mutta kokemus on muokannut myös minua paljon. Täysin petipotilaana oleminen ja kuoleman kohtaaminen tekivät minusta minun: vähän narsistisen, mutta elämästä kiitollisen ihmisen", Pikkarainen sanoo nyt neljäkymmentä vuotta tapahtuman jälkeen.
Avojalkaisesta oululaisesta piti tulla ensin rekkakuski, sitten lakimies tai lääkäri. Opettajan työkin kävi mielessä, mutta se ei tuntunut omalta jutulta. Yhden opettajavuoden jälkeen Heinäpään poika pakkasi kimpsut ja muutti opintojen perässä Helsinkiin.
Pikkarainen valmistui teologian maisteriksi vuonna 1978. Samana vuonna hänet vihittiin papiksi.
"Papin työssä ydin on pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Yhä edelleen pohdimme elämän mielekkyyttä ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, mutta maailma kirkon ympärillä on muuttunut. Nyt kirkkoa haastetaan yhä enemmän niin sisältä kuin ulkopuolelta", Pikkarainen sanoo.
Myrskytuulet eivät tuomiorovastia pelota. Päinvastoin. Hänen mielestään jo kirkon velvollisuus on osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun.
"Tässä asiassa meillä olisi opittavaa oppi-isältämme Martti Lutherilta."
Etiikkaan ja moraaliin sekä kirkon oppiin liittyvät keskustelut ovat kirkossa vaikea pala. Pikkarainen harmittelee sitä, että enää ei pysytä asiassa, vaan jyrkätkin mielipide-erot tulkitaan vihapuheena ja henkilökohtaisena loukkauksena.
"Asioista saa ja pitääkin olla eri mieltä, mutta pohjimmiltaan kirkolla pitäisi olla yksi yhteinen ääni. Myös termi vihapuhe pitäisi määritellä uudestaan. Eihän vihapuhetta ole se, että asioista ollaan eri mieltä", hän sanoo.
Kirkon työntekijänä Pikkarainen näkee tilanteessa myös toivon. "Siitä on niin vähän aikaa, kun putosimme puusta maahan. Emme ole vielä oppineet sivistynyttä keskustelukulttuuria", hän naurahtaa.
Pyöreitä vuosia täyttävä tuomiorovasti tunnetaan värikkäänä supliikkimiehenä. Pitkä ura kunnallispolitiikassa ja papin ura ovat terävöittäneet miehen kielenkäyttöä, mutta eteenpäin häntä on potkinut myös oma sisäinen halu olla esillä ja tulla kuulluksi.
"Ne ovat hyviä ominaisuuksia papin työssä. Mutta jos haluaa olla esillä vain itsensä vuoksi, silloin ollaan väärällä tiellä", hän sanoo.
Pitkän pappisuran vaikein hetki tuli eteen viime vuoden maaliskuussa, jolloin hän saatteli isänsä maan poveen.
"Siinä hetkessä vuosien rutiinista ei ollut mitään apua. Oman isän kuolema ja hänen hautaan siunaaminen läpäisee kaikki papilliset panssarit. Siinä hetkessä oli yhtä aikaa juhlan tuntua: sain tehdä isälleni viimeisen palveluksen, mutta myös luopumisen tuska oli läsnä."

Artikkelin lähde Kaleva