Artikkelin lähde Kaleva
Oulujoki on ollut vanhastaan tervansoutajien kulkuväylä aina 1600-luvulta lähtien. Tervaa soutivat ennen muuta Ylä-Kainuun tervatalonpojat, jotka pyrkivät hankkimaan tervasta lisätuloja heikosti tuottaneen maanviljelyn takia. Tervansoutajien mukana kulki kesäisin usein myös matkustajia, jotka halusivat päästä ennen laivaliikenteen alkua nopeasti Oulujärven selkien kautta Oulujoelle ja sieltä Ouluun. Koska tervaveneissä ei liiemmälti ollut tilaa, matkustajat joutuivat istumaan tervatynnyreiden päällä, mikä monesta säätyläisestä oli noloa ja epämukavaa.
Matkustajat, jotka etsivät seikkailua, pääsivät näin nauttimaan Oulujoen kuohuvista koskista halki upeiden rantamaisemien.
Vapaana virranneessa Oulujoessa oli Vaalasta lähdettäessä 105 kilometrin matkalla noin 120 metrin pudotus Merikosken alapuolelle. Joessa oli lukuisia pelottavia koskia, jotka asettivat laskijoiden voimat ja taidot koetteelle. Ensimmäisenä voimansa näytti 9-kilometrinen ja putouskorkeudeltaan 31,2-metrinen Niskakoski. Siinä oli seitsemän kuohuvaa niin sanottua korvaa, joissa vaahtopäät heittelivät veneitä kuin lastuja. Heti kosken alkupuolella oli putouskorkeudeltaan 5,4-metrinen Kauko, jonka jälkeen veneet syöksyivät 5,8-metriseen Jylhämään ja sen jälkeen 6,8-metriseen Siitarin, jossa lasku-uomasta ei voinut poiketa tuumaakaan, jottei olisi karauttanut tuhoisasti rantakiville. Siitarin koettelemusten jälkeen vuorossa olivat 4,5-metrinen Oterma, 1,5-metrinen Pyterä ja kivikkoinen 2,7-metrinen Kovera. Seuraavaksi syöksyttiin 11-metriseen ja pyörteiseen Nuojuaan, joka oli Niskakosken pisin ja korkein koski. Se oli käytännössä tämän koskiosuuden finaali, sillä Nuojuanlammen alapuolinen Kurenkoski oli vain pahainen niva. Niskakosken lasku kesti keskimäärin noin 12 minuuttia. Tervamiehet pitivät Niskakoskea Oulujoen vaikeimpana koskiosuutena.
Niskakosken ryöpytysten jälkeen seurasi lyhyehkö suvantovaihe, kunnes päästiin hieman yli kolmikilometrisen ja mutkittelevan Ahmaskosken pyörteisiin. Sen jälkeen oli jälleen suvanto-osuus, josta matka jatkui Utakoskelle. Siellä sijaitsi Merilän majatalo, jossa matkalaisten oli mahdollista yöpyä ja ruokailla.
Koskimatka jatkui kohti Sotkakoskea ja sieltä Oulujoen hurjimpaan koskeen eli Pyhäkoskeen. Se oli pituudeltaan lähes 20-kilometrinen ja putouskorkeudeltaan 56 metriä. Sen kuohuvin korva oli Pälli, jossa laskumiesten tuli olla hyvin tarkkana. Pyhäkoskella uurasti kesäisin jopa 18 laskumiestä, josta tosin puolet oli heinäntekoaikana heinätöissä. Pyhäkosken kuohujen jälkeen matkamiehet saattoivat pyyhkiä kosken pärskeet kasvoistaan, nauttia hetken Oulujoen leppeimmästä jokiosuudesta ja katsella ohi lipuessaan Muhoksen reheviä rantamia, kunnes Montta taas alkoi tempoa venettä uomassaan. Sitten oli vuorossa kuohuva Madekoski, jossa soutajien oli osattava kiertää Kaupinkari, Arkkukivi ja Koistilan kari.
Pian oltiin jo Oulun rajamailla ja laskettiin Nokkalan haminaan, joka sijaitsi 1886 rakennetun rautatiesillan kupeella. Siellä veneeseen nousi jälleen laskumies, sillä Merikoskessa tarvittiin ammattilaskijoiden apua. Vaikka Merikoski oli voimiltaan väkevä, se ei enää juuri pelottanut Niskakosken ja Pyhäkosken karaisemia matkamiehiä.
Uusi vaihe koskimatkailussa alkoi vuonna 1906, jolloin yhdistys hankki matkailijoiden kuljettamiseen "pikeytymisestä vapaan" tervaveneen, varusti sen sopivilla penkeillä ja muilla välineillä. Veneiden kuljettajiksi palkattiin Heikki Kukkoaho ja Heikki Kurttila, jotka olivat kokeneita laskijoita. Kesän turistisesongin aikana koskiveneeseen otettiin kerralla enintään 10 matkailijaa, mutta pienemmälläkin joukolla matkaan lähdettiin. Näin Oulujoen koskenlaskun suosio kasvoi huimasti ja kolmen vuoden kuluttua viikkovuoroja oli jo kuusi ja koskiveneitä kolme. Koskireitin suvanto-osuuksille hankittiin 1910 moottorivene Pyhä, jolla liikennöitiin Ahmaskosken alta Merilään. Koskenlaskijoista oli kesällä 1909 yhteensä 525 ja kesällä 1912 jo 780. Veneet laskivat Vaalasta Muhokselle, josta matka jatkui joko maitse tai sitten laivakyydillä kohti Oulua.
Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin laskijoita oli jo lähemmäksi 800. Joukossa oli jo runsaasti ulkomaalaisia turisteja. Suomen Matkailijayhdistys vuokrasi 1926 Vaalasta matkailijoille hotellin, jossa turistit saattoivat yöpyä ennen Oulujoen koskiosuutta. Oulujoen laskureitti jaettiin 1932 kahteen osaan: Niskakosken kuohujen jälkeen matkailijat nousivat Nuojuassa junaan ja siirtyivät Ojalanojan seisakkeelle, josta he siirtyivät laskemaan sitten Pyhäkosken kuohuja. 1930-luvun lopulla koskimatkailusta tuli merkittävä tulonlähde Oulujokilaaksoon, sillä laskijoiden määrä kohosi kesäisin lähelle viittätuhatta.
Oulujoen koskenlasku oli ollut hyvin turvallista, sillä laskumiehet osasivat asiansa. Keskiviikkona 2. elokuuta 1944 Pyhäkoskella sattui vakava onnettomuus. Oulun varuskunnasta lähti koskenlaskuun 18 hengen seurue, johon kuului varuskunnan aliupseereita ja lottia. Koskivenettä ohjasi kokenut laskumies Iikka Vähäoja, jolla oli soutajana Teuvo Ristiniemi. Ilmeisesti joen vesi oli tavallista korkeammalla ja soutajilla käytössään liian korkealaitainen vene, sillä se iskeytyi joen poikki asetettuun vaijeriin. Törmäyksessä laskuveneen tuhto katkesi, veneen peräosa täyttyi vedellä ja kaatui, jolloin veneessä olleet joutuivat kuohuvaan koskeen. Onnettomuudesta selvisi hengissä 14 mukana ollutta, mutta kuusi matkustajaa hukkui. Tämä traaginen onnettomuus lopetti kerralla koko suurta suosiota nauttineen koskisoudun Oulujoella. Viranomaiset eivät enää myöntäneet tämän jälkeen koskenlaskulupaa koskenlaskijoille. Lisäksi Pyhäkosken voimalaitostyöt estivät koskien matkailullisen hyödyntämisen.
Artikkelin lähde Kaleva