Vielä olisi yksi vaativa työ tekemättä
Anne Helaakoski
– Tuliko tästä liian surullista, kysyy Pirkko Räntilä haastattelun päätteeksi galleriansa pihalla.
– Sillä ei tämä ole surullista, en halua sellaista välittää. Minulla on nyt luopumisen aika, mutta saan iloa tekemistäni töistä. Tällaista elämä on.
Vuodesta 1989 raku-veistoksia tehnyt Räntilä on juuri kertonut, ettei taidetta enää tule.
– Ei näillä silmillä ja käsillä, joulukuussa 85 vuotta täyttävä taiteilija toteaa.
Toisella silmällä ei enää juurikaan näe ja kädet vapisevat. Näyttelyä hän kuitenkin aikoo Oulunsalon Varjakassa sijaitsevassa galleriassa pitää niin kauan kuin vain jaksaa. Teoksia on siellä paljon ja vielä enemmän ympäri maailmaa.
– Toivoisin, että ihmiset ne huomaisivat. Työni ovat pelkistyneet, yritän vikitellä niiden silmillä. Että ihmiset huomaisivat, mitä ne sanovat, mitä minä olen tarkoittanut niiden sanovan.
Räntilä on aina halunnut ottaa teoksillaan kantaa, puhua vähäosaisten ja sotien ja onnettomuuksien uhrien puolesta.
Hän esittelee yhden viimeisimmistä töistään, jonka innoitus tuli Ukrainan levottomuuksista. Teoksessa on ryhmä miehiä aseistaan luopuneena.
– Tietäähän, miten siinä käy, allapäin ovat.
Räntilä on mielissään siitä, että on tehnyt kaikki nämä teokset. Kun hän tulee vanhaksi, hän aikoo kiikkutuolissa ihastella, kuinka mikäkin teos on muuttunut.
– Rakuhan on valmista vasta neljän vuoden päästä. Värit ovat kypsyneet kunnolla esille vasta silloin.
Varsinkin Ranskassa Räntilän taide on otettu hyvin vastaan ja hän on pitänyt maassa lukuisia taidenäyttelyitä. Nytkin on tullut kutsu saapua joulukuussa Pariisiin Gallerie Thuillieriin, jossa Räntilällä on ollut näyttely kaksi kertaa aikaisemmin.
– Pojanpoikani on perheessä ainoa, joka osaa ranskaa. Ehkä hän lähtee vähäksi aikaa sinne. Minä en jaksa lähteä, kun näkö on huono ja Pariisin kadut ovat niin kamalassa kunnossa, että loukkaisin itseni.
Räntilä kertoo, että ideoita ja halua tehdä olisi, mutta hän ei pysty toteuttamaan töitä niin kuin ennen. Ihmeitä on kuitenkin tapahtunut, sellaista hän toivoo.
– Nämä veistokset vaativat kovaa työtä, enkä näillä käsillä pysty niitä tekemään, mutta yhteen suureen etelän kivikirkkoon on jäänyt tekemättä yksi vaativa työ. Sitä olisi kova halu kokeilla.
Räntilä kertoo, että kun hän jotain tekee, hän haluaa sen olevan hyvää, kunnollista ja oikeaa, ei perässämatkittua. Muotilla hän ei ole tehnyt koskaan, vaan haluaa kädenjälkensä näkyvän.
– Tilaustöitä en ole tehnyt, paitsi kerran, kun yksi mummu pyysi kissaa. Tein sitten ”sekarotuisen” kissan, niin kuin museonjohtaja sitä kutsui.
Fakta
Pirkko Räntilä
Syntynyt 1932 Oulujoella. Asuu Oulunsalossa.
Aviomies Leo Räntilä, neljä poikaa ja viisi lastenlasta.
Työskenteli hovimestarina 55-vuotiaaksi saakka.
Kurssimuotoista taideopiskelua 1953. Kuvanveistoa 1967–1969. Rakutekniikkaa vuodesta 1989.
Lukuisia yksityis-, yhteis- ja kutsunäyttelyitä niin Suomessa kuin ulkomailla.
Academie Européenne des Arts-France kutsujäsen vuodesta 2000.
Kultamitali akatemian veistossarjassa 2002.
Kirjoittanut kirjat Sotalapsi 4 779 (2006), Sotalapsen kotimaa (2007) ja Elämäni matkat (2008).
Kotisivu: www.artist-pirkkorantila.net.
”Rakuhan on valmista vasta neljän vuoden
päästä. Värit ovat
kypsyneet kunnolla
esille vasta silloin.”
Pirkko Räntilän galleriassa on vuosikymmenten aikana käynyt vieraita muun muassa Yhdysvalloista, Kanadasta, Grönlannista, Japanista, Kiinasta ja Etelä-Koreasta. Gallerian pitoa hän aikoo jatkaa, vaikkei taidetta enää teekään.
Intiaani-veistoksen Räntilä teki tuolloin Pohjois-Suomeen tulleiden elämäntapaintiaanien innoittamana.
Artikkelin lähde Kaleva 07.08.2017.