Pia Kaitasuo teksti // Maiju Pohjanheimo kuvat
Raahe no 1.
Muuta ei metalliseen, neliskulmaiseen kylttiin ole punamaalilla sivelty.
Kyltti on yksi muutaman kymmenen samankaltaisen metallikappaleen kokoelmasta, jota informaatikko-opiskelija Johanna Pärkkä on harjoittelutyönään Raahen museolla inventoinut.
– Tämä saattaa olla korttelin kyltti. Sellaisia oli, ihan kuin Helsingin klassisen keskustan kortteleissa tänäänkin, museonjohtaja Eija Turunen tuumaa.
– Tai tämä voi kyllä olla jonkun raahelaisen osuuskaupankin. Niitä kun oli useampia.
– Haetaanpa diaarinumerolla, kokoelma-amanuenssi Miska Eilola sanoo ja naputtaa esineeseen myöhemmin maalatun numerolitanian koneelle.
– Lahjoittanut Jokelan perikunta, Eilola lukee.
– Konemestari Johan Jokela, jolla oli Raahen ensimmäinen auto, REO-merkkinen. Olisiko tämä sen rekisterikilpi! Turunen hoksaa.
Nyt ollaan jännän äärellä.
– Auto saapui Raahen asemalle 17. toukokuuta 1911 kello 15 junalla, museonjohtaja pudottelee ulkomuistista.
Eilola hakee tietokannan kätköistä valokuvan kyseisestä automobiilista, taksina toimineesta. Edestä päin otettu kuva näyttää kuitenkin, että plakaatti auton keulassa on kapeampi.
– Mutta siinä oleva numero 1 ja kirjainyhdistelmä ”no” ovat ihan samanlaiset kuin Jokelan lahjoituksessa. Voisiko se olla auton taakse laitettu rekisterikilpi? ehdottaa neiti Marpleksi ryhtyvä toimittaja.
– Eihän sitä voi sille mitään, että museoetsivä nousee sieltäkin, Turunen nauraa. Ja arvelee, että vieras on osunut oikeaan.
– Pitää todeta ”varmuudella voinemme olettaa”, kuten Eero Sovelius-Sovio tapasi sanoa, Turunen siteeraa edesmennyttä paikallishistorioitsijaa.
Kruununmakasiinin konservointihuoneessa hyristään joukolla tyytyväisyydestä.
– Jos on uusi tutkimuskohde, niin olo on kuin olisi just rakastunut. Siksi tämä työ on niin hienoa, museonjohtaja luonnehtii.
Vanhimmat kylteistä
ovat kolmikielisiä.
Rekisterikilpi on lajissaan ainoa, muut varastosta päivänvaloon nostetut ovat enimmäkseen vanhoja metallisia katukylttejä 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin ulottuvalta ajanjaksolta.
Vanhimmat ovat kolmikielisiä. Moni osaa päätellä, että niissä on rahvaan käyttämää suomea ja herrskapin ruotsia, mutta ei muista tai tiedä, että venäjäksikin paikoista aikoinaan kerrottiin.
Osa museon kokoelmissa olevista vanhimmista on joutunut aikansa ”somevihan” kouriin: ylin, venäjänkielinen kadunnimi on tervattu piiloon.
– Nämä, jossa venäjänkielinen kadunnimi on ylinnä, ovat 17. tammikuuta vuonna 1903 annetun keisarillisen asetuksen mukaisia, siis ensimmäisen sortokauden 1899–1905, Turunen selittää.
– Tiedetään, että kaupungit enemmän tai vähemmän vitkuttivat kylttien laiton kanssa. Asiasta läheteltiin korkean tason kehotuksia.
Tervaaminen on tehty luultavimmin toisen venäläistämiskauden eli sortokauden (1908–1917) aikana. Uudet, venäjättömät katukyltit saatiin tilalle itsenäistymisen jälkeen rivakasti, Turunen tietää.
Vanhoja katuopasteita on Raahessa ymmärretty käyttää uudelleen. Immenpuistikkokadun kyltin pohjalla on luettavissa sekä kyrillistä että ruotsinkielistä tekstiä.
Kylteissä käytäntö on syrjäyttänyt kielenhuollon, on helppo havaita. Kun malli on suunnikas ja kadun nimi pitkä, on nimi katkaistu surutta kahdelle riville mahtuvaksi.
Kadun nimi ei ole kiveen hakattu. Se selviää hyvin Raahen kaupungin kaavoitustoimen 1990-luvulla laatimasta suuresta kartasta, jonka museonjohtaja Turunen leväyttää esille.
Syitä muutokseen on useita: suomen kieleen siirtyminen on vain yksi selitys, siis kun Skärgårdsgatanista on tehty Saaristokatu.
Kadun varrella muuttunut elämä on voinut vaikuttaa myös. Sekö lienee takana Myllykadun muuttamisessa Lukiokaduksi?
Museoväen kanssa ryhdytään pohtimaan, voitaisiinko historian pyörää pyöräyttää taaksepäin.
– Tästä Kruununmakasiinin editse kulkevan kadun, Merikadun, nimi oli vuosina 1911–1930 Sataman puistikkokatu. Palautettaisiin ainakin tämä, Miska Eilola ehdottaa.
– Ja 1900-luvun alun Fellmanin esplanadi olisi paikallaan puistokadun sijaan, hän lisää.
Entä pitäisikö joidenkin nimien merkityksiä avata nykyihmisille ja muualta muuttaneille? Onko vaikka Reiponkatu jonkin paikallisen nokkamiehen mukaan?
– No, se tulee Repslagargatanista eli Köydenpunojankadusta ja on yksi esimerkki kansallisromanttisessa hengessä laadituista merellistä historiaamme esittelevistä nimistä, Eija Turunen kertoo.
Naiset loistavat poissaolollaan Raahen kadunnimissä, ellei Ämmänkatua lasketa.
– Sekin oikeastaan tarkoittaa Ämmynkatua eli sitä tietä myöten lompsuttelivat ämmyt elikkäs lehmät laitumilleen kaupungin ulkopuolelle nykyiselle Lehmirannan alueelle, Turunen kuittaa.
No, palautetaan sitten edes Immenpuistikkokatu ja Neitsytpolku kartalle!
Avataan historiaa
Kommentti
Pia Kaitasuo
pia.kaitasuo@kaleva.fi
Kuopiolaiset sen hoksasivat: palauttivat osaan kaupungin vanhoista kortteleista 1900-luvun alun katukyltit.
Kansalaisaloite sai kaupunginhallituksen reagoimaan nopeasti, ja kunnallistekniikka museoväen kanssa toteutti malliltaan ja tekstityypiltään vanhojen kylttien mukaelmat.
Opasteet ovat kolmikieliset kuten tuolloin, mutta sillä erotuksella, että nyt suomi on ylinnä, ruotsin ja venäjän seuratessa.
Kokkolan Neristanissa on tehty samankaltainen menneisyyden esiin nosto. Kaksikielisissä kylteissä kerrotaan, mistä kadun nimi on peräisin. Pakkahuoneenkatu–Packhusgatan: katu päättyi lastauspaikkaan. Paikkaan jossa pakattiin.
Turisti ja tuttukin saa selityksen ynnä muistutuksen menneestä.
Näin toimien voidaan avata yhdenlainen kurkistus kaupungin historiaan. Oulussakin voitaisiin sen sijaan, että ihannoidaan surutta uutta.
Vanhassa vara parempi, sanoo vanhapiikakin.
Tontin numerokyltti 1800-luvun lopulta (vas.) kertoo tuolloisen
4. kaupunginosan tontin no 15
kuuluneen merikapteeni Carl
Johan Ståhlbergille.
Kolmikieliset kyltit, toisessa venäjänkielinen nimi tervalla siveltynä, ovat ajalta ennen vuotta 1917.
Immenpuistikkokadun kyltti
osoittaa, miten kierrätys on ollut Raahessa kunniassa jo 1900-luvun ensivuosikymmeninä.
Puusepänkatu on nyt Laivurin-
katu, Pakkihuoneenkatu Cortenkatu ja Koulupuistikkokatu Rantakadun eteläpäätä.
Emaliset katukyltit olivat raahelaistalojen seinissä itsenäisyyden varhaisvuosina. Kirkkokatu taas on ollut sijoillaan 1750-luvulta.
Raahen asemakaavan historian tutkiminen avaa aina uusia, kiehtovia näkökulmia kaupungin menneisyyteen, niin rakennuksiin kuin väkeenkin, museonjohtaja Eija Turunen kertoo.
Artikkelin lähde Kaleva 27.08.2017.