Piippu muistuttaa menneestä ajasta
Laitakarin alueen teollisesta historiasta ei ole enää
paljon jäljellä.
Skiftesvik kertoo, miksi 90 vuotta
sitten muuratun
savupiipun säilyttäminen on tärkeää.
Riitta Taulavuori, tekstit
Miten korkea se onkaan! Ja miten hyväkuntoiselta se maallikon silmin näyttää, ainakin, jos sitä vertaa viereiseen voimalarakennukseen, joka on joutunut monenlaisen ilkivallan kohteeksi.
– Se on 70 – tai joidenkin tietojen mukaan jopa 72 – metriä korkea, kertoo kirjailija Joni Skiftesvik.
– Joskus poikasena yritettiin kavereiden kanssa kiivetä tuonne ylös. Päästiinkin puoliväliin, kunnes alueella kiertänyt palovartija huomasi meidät. Hän alkoi huutaa, että äkkiä alas, tai muuten ilmoitetaan poliisille.
Pojankoltiaiset tottelivat.
Olemme Martinniemen Laitakarissa, entisen sahan voimalaitoksen piipun juurella. Alueen omistaa UPM Kymmene Oyj, joka on hakenut Oulun rakennusvalvonnalta lupaa purkaa jäljellä olevat teollisuusrakenteet.
Muun muassa Martinniemen kyläyhdistys ry on vedonnut kaupungin päättäjiin, että ainakin piippu tulisi säilyttää Pohjois-Pohjanmaan ely-keskuksen vuonna 2013 tekemän suojelupäätöksen mukaisesti.
Miksi tuo 90 vuotta sitten muurattu piippu on niin tärkeä?
– Se on kulttuuri- ja paikallishistoriallinen muistomerkki sekä samalla tärkeä maamerkki merellä ja merenjäällä liikkuville. Se kuvastaa Perämeren rannikon pitkää, jopa vuosisataista puunjalostuksen perinnettä. Se olisi muistomerkki myös täällä työtä tehneille menneille sukupolville.
Haukipudas oli aikoinaan maan teollistunein maalaiskunta. Martinniemen saha puolestaan työllisti suoraan ja välillisesti parhaimmillaan toistatuhatta ihmistä.
Sahan ohella samoihin aikoihin Martinniemessä toimivat myös puutalo- ja massatehtaat 1960-luvulle saakka.
– Sahalaitoksen kylkiäisenä oli lisäksi satama, jossa kiireisimpinä kesinä 1960-luvun alussa kävi noin 200 laivaa: etupäässä hollantilaisia, saksalaisia ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilaisia ja suomalaisia, ja niiden lisäksi joskus kreikkalaisia, norjalaisia ja turkkilaisia laivoja. Niihin lastattiin sekä Rauma-Repolan että Santaholman sahan puutavaraa.
Varsinaisen sataman valmistumiseen eli vuoteen 1970 asti laivat lastattiin satama-alueen edustalla. Alakouluikäisille poikasille tämä redilastaus tiesi mainioita bisneksiä.
– Soudimme merimiehiä maihin, kun nämä halusivat iltaisin tulla tansseihin ja katselemaan kylää. Näin saatiin aina jokunen lantti.
Tienestit tosin menivät saman tien, eikä ihme: kylällä oli lukuisten kauppojen, baarien ja kahviloiden lisäksi parikin elokuvateatteria.
Joni Skiftesvikillä on omakohtaistakin kokemusta Rauma-Repolan sahalta.
– Olin töissä lautatarhalla ja tukkiosastolla yhteensä viitenä kesänä. Päivät olivat pitkiä ja hommat rankkoja, semmoisia, joita aikamiehet tekivät. Ensimmäisenä kesänä aloittaessani olin vielä 13-vuotias.
Työtehtävät vaihtelivat. Poika esimerkiksi tiputti tapulissa kuivumassa olleita lautoja alas niputettaviksi ja proomuihin lastattaviksi. Joskus hän oli apulaisena siltanosturilla, käytännössä rimpuilemassa korkealla ilmassa, kun puutavarapaketteja siirrettiin nosturilla proomuihin.
– Tänä päivänä mikään työsuojeluviranomainen ei kyllä hyväksyisi semmoista.
Tukkiosastolla työskennellessään Skiftesvik joutui katsomaan vierestä vakavaa onnettomuutta. Tukkikuorimon hoitaja kuoli paiskauduttuaan kuorimakoneeseen.
Vuonna 1905 aloittaneella Martinniemen sahalla ehti olla useita omistajia. Rauma-Repola Oy pyöritti toimintaa 1950-luvun alusta 1980-luvun loppupuolelle.
– Juuri muita isoja työnantajia täällä ei ollut. Tämä teki kylästä niin haavoittuvan, Skiftesvik arvioi.
– 1960-luvulla täältä lähti paljon nuoria naisia ja miehiä töihin Ruotsiin, koska siellä maksettiin parempaa palkkaa. Täällä taas palkat olivat jääneet selvästi jälkeen yleisestä tasosta.
Skiftesvik muistaa myös sen, kuinka 1960-luvun alussa KOP-rahoitteiset puunjalostusfirmat puuhasivat Martinniemeen ”ihan vakavissaan” paperitehdasta. Hanke ei toteutunut.
– Loppujen lopuksi kyse oli maailmanlaajuisista suhdanteista. Kyllä siinä kävi kuitenkin myös niin, että sahan annettiin vanhentua sen sijaan, että sitä olisi uudistettu ajanmukaiseksi, Skiftesvik pohtii Laitakarin teollisuusalueen kohtaloa.
”Piippu kuvastaa Perämeren rannikon pitkää, jopa vuosisataista puunjalostuksen perinnettä.”
Joni Skiftesvik
Kestilän sahan piippu on säilynyt
Rakennuslautakunta päättää
Turkasen kalliiksihan urakka tuli, mutta asia koettiin Iissä niin tärkeäksi, että se haluttiin tehdä.
Tähän tapaan kuvailee Ii-seura ry:n puheenjohtaja Erkki Taskila hanketta, jonka tuloksena Kestilän höyrysahan 30-metrinen neliskulmainen piippu kunnostettiin pari kolme vuotta sitten.
Kahdelle vuodelle jaksotettu kunnostus tuli maksamaan noin 17 000 euroa.
Kustannukset saatiin katettua Pohjois-Pohjanmaan ely-keskukselta, Iin kunnalta ja Valto Pernu -säätiöltä saaduilla avustuksilla sekä yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä saaduilla lahjoitusvaroilla.
Varoja seura keräsi muun muassa erityisellä piippurahastolla sekä myymällä piipun pienoismalleja.
– Kyllä sitä kunnostusta voi pitää kulttuuritekona. Onhan se sentään Suomen ensimmäisen höyrysahan piippu ja rakennusperintönä maakunnallisesti merkittävä rakennelma, Taskila huomauttaa.
Oululaiset liikemiehet perustivat Gestilä Ångsågverk -nimisen yhtiön
Iijokisuulle vuonna 1859. Vähän myöhemmin yhtiön nimi muuttui Iin Höyrysaha Oy:ksi.
Sahan toiminta loppui kannattamattomana vuonna 1908, ja sen rakennukset piippua lukuun ottamatta purettiin vuonna 1935.
Kun Kestilän sahan perustamisesta oli kulunut sata vuotta, Suomen Sahateollisuus ry kunnosti piipun ja kiinnitti sen kylkeen metallisen muistolaatan.
2000-luvulle tultaessa piippu oli rapautunut huonoon kuntoon. Ii-seuran aktiivit päättivät tehdä asialle jotain ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Tätä nykyä Iin kunta omistaa tontin, jolla piippu on, ja piipun kunnossapitovastuu on Ii-seuralla.
Oulun rakennuslautakunta päättää Martinniemen Laitakarin saha-alueen voimalaitoksen ja piipun purkamisesta kokouksessaan torstaina.
Esittelijänä toimiva rakennusvalvonnan johtaja Pekka Seppälä haluaa viedä asian lautakunnan ratkaistavaksi, koska se on herättänyt niin paljon huomiota yleisesti ja yhteiskunnallisesti. Periaatteessa hän olisi voinut ratkaista asian myös itse viranomaispäätöksenä. Päätösesitys ei ole toistaiseksi julkista tietoa.
Lautakunnan päätöksestä voi valittaa edelleen hallinto-oikeuteen.
UPM Kymmene Oyj on hakenut Oulun rakennusvalvonnalta purkulupaa Laitakarissa omistamilleen teollisuusrakenteille turvallisuusriskien takia. Yhtiö päätyi purkamisen kannalle kartoitustensa perusteella jo vuosia sitten. Asia on mutkistunut suojelua koskeneiden päätösten ja valituskierrosten vuoksi.
Purkulupahakemuksesta sai jättää huomautuksen Oulun rakennusvalvonnalle heinäkuussa. Huomautuksia tuli määräajassa 14, joista yksi oli 456 nimen adressi, kertoo kaupunginarkkitehti Jari Heikkilä. Kaikissa huomautuksissa esitetään, ettei piipulle myönnettäisi purkulupaa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki sallisivat voimalaitoksen purkamisen.
Kaleva ei tavoittanut UPM:n edustajaa kommentoimaan asiaa.
Suomen ensimmäisen höyrysahan piippua ei haluttu päästää
rapistumaan Iissä.
Kirjailija Joni Skiftesvikin mielestä Martinniemen Laitakarissa sijaitseva entisen sahan voimalaitoksen piippu tulisi säilyttää kulttuuri- ja paikallishistoriallisena muistomerkkinä.
Artikkelin lähde Kaleva 02.08.2017.