Keltainen katosi kaupungista
matkusti menneeseen karttaparien avulla.
Lauri Hirvonen
Oulu
Kävelemme liminkalaisen tietokirjailijan ja papin Pekka Tuomikosken kanssa Tuiraa halkovan Merikoskenkadun vartta. Liikennevirta humisee vieressä. Kerrostalot muodostavat kujanteen kaupungista kohti pohjoista.
Tuomikoski sai viime vuonna työnannoksi tutustua Oulun seudun karttoihin 1950-luvulta ja 2010-luvulta ja verrata, mitä seudulla on tapahtunut. Työn alla oli kirja Oulun seutu kartoin 1950- ja 2010-luvuilla (Kustannusosakeyhtiö AtlasArt), johon Tuomikoskelta toivottiin tekstit.
– Se olikin mielenkiintoinen matka. Kartathan puhuvat yllättävän paljon. Varsinkin, kun vertaillaan kahta saman alueen eri-ikäistä karttaa vierekkäin, on erittäin avartavaa katsoa, mitä on ollut aikaisemmin ja mitä on tällä hetkellä.
Kävelemme katua, jota vielä vuoden 1953 kartassa reunustavat pientalot. ”Huvilatie”, kertoo vuoden 1940 asemakartta, joka on myös otettu kirjaan mukaan. Juuri Tuiran osalta kartat puhuvatkin karua kieltä.
”Puu-Tuiran purkaminen ja Tuiran kerrostalojen rakentaminen oli eräs Oulun kaupunkihistorian traumaattisimmista luvuista”, Tuomikoski kirjoittaa.
Suoremminkin hän olisi halunnut sanoa, muttei kehdannut. Tapa, jolla purkutyö tehtiin, oli Tuomikosken mukaan traaginen ja joissain tapauksissa jopa laiton.
– Se on oikeasti vedetty sileäksi ja sitten rakennettu uudelleen, Tuomikoski sanoo.
Toisaalta jotain positiivistakin hän tietää Puu-Tuiran tuhossa nähdä.
– Arkkitehti Kaarina Niskala on todennut näin, että Raksila pelastui Tuiran ansiosta. Kun Tuira vedettiin sileäksi, niin Raksilalle ei annettu tapahtua samalla tavalla. Uhka oli päällä sielläkin.
Jos on Tuira ollut muutoksen kourissa, on sitä tapahtunut muuallakin. Esimerkiksi Oulujoen ja Oulunsuun karttalehdellä ero menneen ja nykypäivän välillä on hätkähdyttävä.
Vuonna 1953 Oulujoki oli vielä oma kuntansa. Kartassa sininen virta halkoo keltaista. Peltoja täplittävät harvakseltaan rakennukset. Värit ovat nykykarttaa intensiivisemmät, ja viljan melkein haistaa. On Knuutilaa, Ollilaa, Puralaa ja Kolehmaista.
Kuudenkymmenen vuoden hyppäys ja keltainen on lähes kadonnut. Tilalle on tullut tiheä asutus.
Tuomikoski sanoo pitävänsä juuri 1950-luvun kartoista. Ne ovat hänestä vähän kuin tabula rasa, tyhjä taulu, johon on sittemmin alettu rakentaa. Esimerkiksi joutomaata oli 60 vuotta sitten aivan eri tavoin kuin nyt. Hänestä mielenkiintoisinta onkin usein se, mitä vanhassa kartassa ei vielä ole, sen sijaan mitä siinä jo on.
Poikkeus vahvistaa säännön. Antaa veneen viedä kartalla matkaajan Oulujoelta Hartaanselälle ja lipua sitten kapeaan Mustasalmeen nykyisessä Hietasaaressa.
Kartta kertoo paljon, kirjassa olevat ilmakuvat vielä enemmän. Rakennuksia oli siellä ja täällä, ja viljelmät kattoivat ison osan saarta. Nyt tilalla on pääosin metsää. Hietasaaren muutos oli yksi asia, joka yllätti Tuomikosken. Toisaalta hän on historiaan perehtyneenä tottunut siihen, että historia yllättää aina.
Kirjassa kerrataan pääpiirteittäin Oulun menneisyyttä, mutta Tuomikosken mukaan teoksen ydin on lukijalle läheisissä ja rakkaissa alueissa. Kirja antaa mahdollisuuden nähdä muutos noin kuudenkymmenen vuoden aikaperspektiivissä.
– En ole itse keksinyt tätä, mutta jos emme tunne historiaa, emme voi niin hyvin hahmottaa tätä päivää ja tulevaisuutta. Se antaa meille ymmärryksen kotiseudusta, kun perehdymme näihin karttoihin.
Tuomikoski sanoo olevansa nöyrä historioitsija eikä yritäkään olla kaikkien Oulun seudun alueiden huippuasiantuntija. Hänelle itselleen mielenkiintoisimmat kartat löytyivät Oulunsalosta ja Limingasta omasta historiasta johtuen. Oulunsalon kartassa huomionarvoista on lentokenttä, joka on juuri ehtinyt vuoden 1953 karttaan.
Oulun laajuudesta johtuen ei aivan koko Oulua ole kirjaan saatu. Yhtenäisenä alueena mukana ovat Oulun, Kempeleen, Limingan, Tyrnävän ja Iin taajama-alueet. Lisäksi saarekkeina on mukaan otettu Yli-Iin ja Ylikiimingin taajamat.
Oulun seudun karttoja esittelevä teos on kirjasarjan neljäs. Aiemmin on ilmestynyt vastaavat kirjat Helsingin, Turun ja Tampereen seuduista. Ensimmäinen, Helsingin seutua käsittelevä osa ilmestyi 2014. Sarjaan suunnitellaan seuraavaksi jatkoa Jyväskylän ja Lahden seuduista.
Oulun seutu kartoin 1950- ja 2010-luvuilla -kirjan julkistamistilaisuus Oulun Suomalaisessa kirjakaupassa torstaina kello 13.
”Sanotaan, että nimi
on paikan muisti.”
Niina Kunnas
yliopistonlehtori
Suosta rakennettiin kangas
Lauri Hirvonen
Uusien ja vanhojen karttojen katsominen rinnakkain avaa näkymiä myös nimistöön. Esimerkiksi Myllyoja on laajentunut ojasta kokonaiseksi kaupunginosaksi ja Koivusuon paikalla on Alppila.
Yliopistonlehtori Niina Kunnas Oulun yliopiston suomen kielen laitokselta kertoo, että alkuperäistä paikannimistöä muutetaan usein kaavoituksen yhteydessä, ja luontonimen tilalle tulee jokin muu.
Kunnas nostaa esimerkiksi Linnanmaan eli entisen Hanhisuon. Kun alueelle tehtiin yliopistokampus, mietittiin useita nimivaihtoehtoja.
Linnanmaa-nimessä kaikuu historia: maa-alue kuului vanhastaan Oulun linnalle.
Nyrkkisääntö kaavanimissä onkin, että alueen historia halutaan tuoda esille.
– Sanotaan, että nimi on paikan muisti, Kunnas toteaa.
Niinpä Oulusta löytyy erva-alkuisia paikannimiä tai merenkulkuun liittyvää nimistöä. Nimet ovat siis nykypäivänä keksittyjä, mutta niillä viitataan menneeseen.
Harvinaisempaa on, että alueelle keksitään ihan uudenlainen, historiaan liittymätön nimitys. Sitäkin tapahtuu. Esimerkiksi asuinalue Talvikangas kuulostaa myyvemmältä nimeltä kuin paikan alkuperäinen nimi Makkarasuo.
Nimistö muuttuu koko ajan. Kunnas arvioi, että kiivaimmillaan muutos on ollut yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä 1970-luvulta tähän päivään.
Kun kaupunki on laajentunut, on jouduttu keksimään myös uutta paikannimistöä. Samalla nimireviiri on supistunut.
– Aiemmin ihmiset tunsivat oman alueensa paikannimistöä laajemmin kuin nykyisin, koska metsästettiin ja liikuttiin ehkä enemmän luonnossa.
Suomi on Kunnaksen mukaan kuitenkin nimestetty hyvin, ja vanhat nimet ovat tallessa arkistoissa.
Jos ennen muinoin ihmiset keksivät itse nimiä luontokohteille, osataan nimiä keksiä kansansuussa vieläkin. ”Tavataan Pallolla” vie kaikki oululaiset oikeaan osoitteeseen, vaikka nimi ei olekaan virallinen.
– Epävirallisessa käytössä säilyvät monesti esimerkiksi rakennusten vanhat nimet.
Nimeämistyössä kunnostautuvat etenkin lapset ja nuoret, jotka antavat nimityksiä vaikkapa pienille metsiköille tai nuorten kokoontumispaikoille.
Pekka Tuomikoskelle itselleen tärkeimmät kartat löytyvät Limingasta ja Oulunsalosta.
Vuonna 1953 Oulujoen pohjoispuoltakin täplittivät vielä peltoalueet. Reilussa kuudessakymmenessä vuodessa asuinalueet ovat lohkaisseet ison osan maasta, ja moottoritie halkoo maisemaa. Kartat kirjasta Oulun seutu kartoin 1950- ja 2010-luvuilla.
Artikkelin lähde Kaleva 16.08.2017.