Vuosisadan matkaopas

Arkistojen kätköistä löytyi ihastuttava opaskirjanen Ouluun matkaaville turisteille.
Vuoden 1906 jälkeen kaupunki on osin muuttunut, mutta jotain vanhaakin on
vielä jäljellä.

Janne Taanila

Yksi vanhimmista, ellei vanhin, yksinomaan Oulua käsittelevä matkaopas lienee Raittiuden Ystävät ry:n tasan 110 vuotta sitten julkaisema teos Opas Oulun kävijöille.

1800-luvun puolivälissä perustettu yhdistys järjesti kokouksiaan eri puolilla Suomea ja päätti julkaista Ouluun matkaaville oman oppaan, jotta ”peräpohjolan pääkaupunkiin” olisi helpompi tutustua.

Opas on nykymittapuun mukaan varsin vaatimaton lehtinen, mutta sivumääräänsä nähden siitä löytyy kosolti mielenkiintoista tietoa.

Oulun massatapaamista perusteltiin sillä, että ”väkijuomat ovat löytäneet tiensä kaukaiseen pohjolaan, vieläpä leivättömään Lappiinkin”.

Painetun ohjelman mukaan kaupungissa oli tarkoitus käsitellä ajankohtaisia aiheita, kuten sitä, saadaanko rautatien palvelukseen tarpeeksi raitista väkeä, jos ehdottomuus asetetaan kelpoisuusehdoksi.

Rautatie Ouluun valmistui 1800-luvun lopussa ja täten matkaaminen pohjoiseen edistyi huomattavasti. Oulujoen ylittävä rautatiesilta oli valmistuessaan Suomen suurin ja nähtävyys jo itsessään.

Oppaaseen onkin koottu oleellisimmat liikenneyhteydet sekä junien aikataulut.

Silloin kaupungista liikennöi useita höyrypursia Toppilansalmeen, Pikisaareen ja Hietasaareen. Muhokselle kulki kaksi höyryalusta ja laivoja matkasi myös Oulun ja Hailuodon välillä.

Opas antaa paikallisille tahoille sekä risuja että ruusuja. Lestadiolaisuuden vaikutusta raittiustyössä ylistetään korkealle, mutta virkamiehistö saa moitteita, sillä he ovat näyttäneet alamaisilleen huonoa esimerkkiä, jota on kernaasti myös noudatettu.

Turisteille lehtiseen on painettu useampi ohjelmanumero, joita ovat muun muassa huvimatka tervaveneillä Merikoskea alas Hietasaareen, kävelyretki Merikosken silloille ja Merikosken ympäri Hupisaarille, laivaretki sekä kansanjuhla Hietasaaressa.

Oulua kaupunkina pidetään vaatimattomana, mutta viehättävänä. Tyylin ja ulkomuodon sanotaan olevan vanhanaikaisia, ja samaan hengenvetoon surkutellaan lukuisia tulipaloja, jotka ovat tuhonneet kaupungin komeimmat talot.

Miellyttävimmäksi kaupunginosaksi nostetaan kirkon ympäristö ja erityisesti läheiset puistot. Kaupunginojaa seuraileva puistovyöhyke päättyy Pokkitörmälle, josta aukeavaa näkymää kuvaillaan seuraavasti: ”huomattavan kaunis näköala merelle ja joen laajalle, vaahtoisalle suistolle”.

Merikosken kerrotaan laulavan jylhää lauluansa ja lauluun yhtyvät pauhaavat purot Hupisaarilla. Hupisaarten puistot saavat osakseen suurta arvostusta, mutta onpa muutama kriittinenkin äänenpaino tekstiin lisätty. ”Paljon ovat kuitenkin Hupisaaret kadottaneet luonnonkauneudestaan sen jälkeen, kun uusi sähkövalolaitos anastaa vettä Hupisaaren uomiin johtavasta haarasta.”

Ennen vesi koskena kohisi, nyt vain on vähän vettä kivien koloissa lirisemässä.

Oppaassa on kuitenkin huojentava kommentti: Onneksi Merikoski sentään on pysynyt vapaana ja se antaa Hupisaarille oman viehätyksensä.

Merikosken kuohuja neuvottiin ihailemaan vastakkaiselta rannalta: ”niin sanotun Lassinkallion kohdalta näkee Merikosken mahtavimmassa aaltoleikissään”.

Oulujoesta virtasi Hupisaarille sivuhaara, joka palveli mylläreitä, sahureita, nahkureita ja värjäreitä.

Hupisaaret olivat taannoin selkeämmin toisistaan rajautuvia saaria ja vesi virtasi paikoin vuolaana saarten välistä. Vesivoimaa käytettiin pyörittämään teollisuutta.

Pääkanavan varrella oli mylly, jonka tilalle perustettiin sittemmin sähkölaitos. Virtaa tarvittiin erityisesti Åströmin veljesten nahkatehtaalle, jonka opus mainitsee Pohjoismaiden suurimmaksi alallaan.

Tällä hetkellä entisen sähkölaitoksen vieressä, hyljättyjen raunioiden kupeessa, on remontti meneillään, sillä Mannenkadun silta rakennetaan lähes kokonaan uusiksi. Silta tunnetaan myös nimellä Sähkölaitoksen kanavan silta.

Myöhemmissä matkaoppaissa Oulua on kutsuttu jopa Suomen Venetsiaksi lukuisten vesiväylien, saarien ja siltojensa vuoksi.

1900-luvun alussa ihmisiä huolestuttanut sähkölaitos kävi kuitenkin tarpeettomaksi, kun vuosisadan puolivälissä massiivinen Merikosken voimalaitos valmistui
– aikalaisten mukaan vielä suuremmaksi harmiksi paikallisille.

Vanha sähkölaitos poistettiin lopullisesti käytöstä vuonna 1957.

Artikkelin lähde Kaleva 03.08.2016.