Työnteko alkoi kenkien lankkauksesta
Eläkkeelle jäänyt ”sekatyömies” Tuure Sankari ei malta pysyä torilta kokonaan poissa.
Jaana SkyttäTuure Sankari elävöittää tarinointiaan käsillään. Supliikkimies on lukuisille oululaisille tuttu turkiskauppias Oulun kauppatorilta. Myytävänä on toki muutakin rompetta, muun muassa aisakelloja roikkuu tangossa pitkä rivi.
Aitan edessä istuu miesjoukko, hänen ”terapiaryhmänsä”. Päivän mittaan Sankarin seurana käy porisemassa jopa parikymmentä kaveria. Nyt heitä on neljä.
Päivän horoskoopit on luettu aamukahdeksalta. Talvella luku tehdään kauppahallissa.
Viime aikoina moni on ihmetellyt, miksei Tuure Sankaria näy torilla entiseen tapaan. Välillä miestä ei nähty yli puoleen vuoteen. Huhuttiin, onko torikauppias lähtenyt autuaammille metsästysmaille.
Kolme vuotta sitten syysmarkkinoiden aikaan Sankari nosti hirvenpäätä aittaan.
Silloin tuli huono olo, niin huono, että Sankari pyysi kaveria viemään OYSiin päivystykseen.
– Lyyhistyin päivystysluukun eteen, hän sanoo.
Sankarille oli varattu aika läppäleikkaukseen, mutta sydän petti ennen sitä. Syksyn aikana koetut pari infarktia ja muutama muu sivussa tullut vakava sairaustapahtuma veivät miehen huonolle hapelle.
Sairaalassa kului koko syksy, jouluun saakka.
– Olin tajuttomana viikkoja, mutta heti kun tokenin, aloin pelata läppärillä totoa, innokas hevosmies kertoo.
Lääketokkuroissaan hän voitti mukavan summan rahaa, jolloin lääkäri vitsaili, eikö voitaisi ryhtyä pelaamaan yhdessä. Huumori ja leikinlasku ovat Sankarin elämän suola.
Kuntoutuminen vei kuukausia. Hirvenpäiden nostelun sijasta mies joutui heittelemään hernepussia. Se kismitti, mutta mieli piristyi kummasti, kun hän seuraavan vuoden maaliskuussa pääsi köröttelemään Marianpäivien markkinoille Enontekiölle.
Nyt Sankari voi hyvin. Sairastuminen säikäytti, mutta opetti paljon.
– Arvostan asioita eri tavalla kuin ennen, hän sanoo.
Haastattelupäivänä tuli kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta vaimon kuolemasta, mutta onneksi lapset perheineen asuvat Oulussa.
– Nautin elämästä, läheisistä, sukulaisista ja ystävistä. He ovat tärkeitä. Tuntuu entistä paremmalle aina kun näen tien päällä vanhan tutun. Äiti oli kotoisin Nurmeksesta, siellä käyn sukuloimassa.
Aikanaan Sankarilla oli seitsemän hevosta. Viimeisen poninsa hän myi kaksi vuotta sitten.
Yhteys hevosmaailmaan on silti vahva. Heinäpään pojat, raviohjastajat Jorma Kontio, Pekka Korpi, Antti Teivainen ja Ilkka Korpi ovat vanhoja tuttuja Heinäpäässä syntyneelle miehelle.
Sairastumisen jälkeen Sankari jäi eläkkeelle. Aika kuluu kalastaen, käymällä raveissa ja pelaamalla totoa.
Torilla ja erilaisilla rompepäivillä miehen tapaa enää satunnaisesti, mutta tytär ja vävy jatkavat pitämällä kahvilaa Oulun kauppatorilla.
Sankari aloitti rahantienauksen jo yhdeksänvuotiaana, lankkaamalla kenkiä Otto Karhin eli Letkun puistossa. Vakioasiakkaisiin kuului Otto Karhi.
– Lankkaus maksoi 40 markkaa ja riksat, Karhilta sai aina 50 markkaa. Kävin syömässä Arinan baarissa. Aterian hinta oli 120 markkaa.
Joskus poliisit ajoivat yömyöhään puistossa ahkeroivan pojan pois puistosta, mutta nuori bisnesmies tiesi, että juuri ravintolareissuillaan kulkijat olivat höylimmillään.
Myöhemmin, Ruotsissa vietettyjen vuosien jälkeen Tuure Sankari aloitti 1970-luvun alussa yrittäjänä Oulun kauppatorilla.
Kerran jossain kurssilla Sankarin arveltiin olevan masentunut, ja hänet hommattiin psykoterapeutille. Tunnin palaverin jälkeen psykoterapeutti sanoi: ”Jos joku puhuu masennuksesta, laita ne puhujat tänne. Sinun ei tarvitse enää tulla.”
Totta lienee. Kun Sankari oli sairaalassa, hänellä kävi yhtenä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vierailijaa. Hoitajat vitsailivat jonotuslippukoneen tarpeesta.
– Laitettiin siinä ravia. Opin sosiaaliseksi lankkaushommissa. Yksin minun ei tarvitse olla koskaan, mies hymyilee kiitollisena.
Fakta
Asuu Oulussa.
Leski. Perheeseen kuuluvat kolme lasta ja kaksi lastenlasta.
”Sekatyömies”, joka jäi eläkkeelle kolme vuotta sitten.
Harrastaa kalastamista, raveja ja toton pelaamista.
Torimiljöö on yhä Tuure Sankarin toinen koti, josta hän ei kokonaan malta olla poissa niin kauan kuin jalka nousee.
Artikkelin lähde Kaleva 10.08.2016.