Tervaleijonaan potkua suoraan polttotynnyristä

Turkansaaressa syntyi toistakymmentä litraa pikatervaa.

Arja Mikkola

Oulu

Turkansaaren ulkomuseoalueella esiteltiin keskiviikkona pikatervan valmistusta. Yskittää, sillä miilupaikan taakse sijoitetusta putkesta pöllähtelee ilmoille vaalea höyrypilvi.

Ärhäkkä sauhu, josta voisi valmistaa tärpättiä ja ehkä kynsilakanpoistoainettakin, puskee päälle vaikka kuinka vaihtaisi paikkaa.

Erkki Pöyskö väistelee höyryä tottuneesti. Hänen mukaansa näillä main eivät hyttyset enää vaivaa loppukesästä.

– Jos teet, tee se tervan kanssa, Pöyskö toteaa. Hän käyttää tahmeaa tervaa paitsi lahosuoja-aineena myös lukkoliimana renkaiden pulteissa.

Pöyskö ilmoittaa olevansa pelkkä kisälli, mutta terva on tarttunut häneen lujasti. Isä on tervamestari ja vaimokin tervamestarisukua.

Ylikiimingin kotiseutuyhdistyksen parivaljakon varsinainen tervamestari eli lotnikka onkin Pöyskön appi Matti Koistinaho. Hänellä on takana jo peräti 26 tervamiilua.

– Tämä on hyvin nätti homma verrattuna perinteiseen, toteaa Koistinaho, joka on esitellyt pönttöpolttoa EU-ministereillekin.

– Perinteinen tervanpoltto on vähintään neljän vuoden projekti, Koistinaho selvittää. Pelkästään sopivien pihkapuiden parkkaamiseen kuluu kolme vuotta.

200 litran pöntössä poltetaan jätepuuta. Niin sanottua pihkarosopuuta on kerätty metsänhoitotoimien ohessa Ylikiimingistä.

Tervahaudan pikaversio on kehitetty 1800-luvun lopulla kotitarpeita varten. Käytössä on entistä edistyneempi tynnyriversio. Kun pienempi tynnyri laitetaan pohja ylöspäin ison tynnyrin sisälle, ulkovaippa säästää puita.

Tervakset on kuumennettava ehdottomasti hapettomassa tilassa. Joten tynnyrin sauma on tiivistetty savella. Muuten kaasut voivat räjähtää.

Pöyskö on ollut kerran paikalla pamauksen sattuessa. Hän ehti nähdä pöntöstä vilahtavan sinisen liekin ja juuri varoittaa isäänsä.

Sen jälkeen hän on tukkinut ilmareiät erityisen visusti. Siihen loppui myös kaasujen poistoon tarkoitetun huokupillin käyttö.

Pöyskö kostuttaa sokeripalaa tervassa. Kuka uskaltaa maistaa?

– Tervaleijonalta maistuu, vakuuttaa Matias Marttila. Hän kuulemma vihtookin tervalla höystetyllä löylyvedellä. Se vasta saattaa pintaverenkierron liikkeelle.

Toivo Hyvärinen katselee tervanpolttoa etäämmältä. Terva on tuttu juttu, onhan hän vahtinut poikasesta alkaen tervahautaa Piippolan Leskelässä.

– Isävainaja oli kyläseppä ja tarvitsi hiiliä. Meillä oli oma miilu joka kesä, Hyvärinen kertoo.

– Olen valvonut öitä ja ohjannut tulta, piti pukata ilmareikiä, että se hiillostuu. Tervaakin tarvittiin. Reen jalaksetkin olivat puuta.

Pöyskö esittelee tervaa vaaleampaa läiskää halolla.

– Se on tervapissaa, haiseekin erilaiselta.

Terva alkaa juosta polttotynnyristä lähes samantien. Aluksi syntyy hieman tervakusta, mutta jo pian parimetrisestä putkesta lirisee kanisteriin ehtaa tavaraa kapeana mustana nauhana.

Kanisteriin liruessaan terva on 80-asteista.

Tavoitteena oli tuottaa viisi litraa, mutta jo parissa tunnissa tervaa oli saatu toistakymmentä litraa. Tervaa tarvitaan esimerkiksi museon kirkon kattoa varten, kertoo intendentti Patric Franzén.

– Sitä menee paljon.

Lisää verkossa
Katso kuvagalleria ja video.
kaleva.fi

Artikkelin lähde Kaleva 18.08.2016.