Artikkelin lähde Kaleva
Isämme Jouni Kestin muistokirjoituksen laatiminen viivästyi ehkä siksi, että koko elämän sanoiksi pukeminen ja tiivistäminen tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Mutta veri velvoittaa kokeilemaan. Eihän isämmekään jäänyt koskaan sanattomaksi.
Jouni ”Jonne” Kesti ei jättänyt ilmaisemasta mitään, minkä koki tärkeäksi, ja niitä asioita oli paljon. Oli sitten kyseessä rakkaidensa arvostaminen ja heistä välittäminen, kenen tahansa kehuminen ja kannustaminen tai vääryyksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin puuttuminen, hän kyllä uskalsi sanoa ääneen.
Siinä missä hän puolusti perhettään, hän ajoi myös naapurien ja kollegoiden etua ja piti meteliä hiljaisempienkin puolesta, olivat he tuttuja tai eivät. Kesti ei koskaan säästellyt kehujaan ja varmisti, että saa palautteensa perille. Äkkipikaisuutensa hän aina paikkasi nopeasti, tai ainakin lopulta, vilpittömällä anteeksipyynnöllä.
Kestistä taisi huomata jo pienestä asti kyseessä olevan erikoinen persoona, joka ei varmasti asetu mihinkään olemassa olevaan muottiin. Kriitikot ja kollegat ovat yrittäneet runoilla multitaiteilijalle jos jonkinmoista titteliä, sillä valmista nimikettä ei tuntunut löytyvän. Nuorta Jonnea ei työura Kalevassa sukunsa miesten lailla kiinnostanut, vaan pian hän karkasi Taisto Tammen mukaan tanssilavoille toteuttamaan itseään rumpalina. Jouni, perheen kuopus, oli rakastettu pikkuveli, joka poistui sisaruskatraasta ensimmäisenä.
Perheemme sai alkunsa 40 vuotta sitten ja saavutti lopullisen muotonsa 26 vuotta sitten. Jo 17-vuotiaana Pirjo näki, että Kesti oli mies, jonka kanssa hän viettäisi vanhuutensa. Yhteisiä, värikkäitä ja rakkaudentäyteisiä vuosia ehti siis kertyä runsaasti, vaikka yhteiset eläkepäivät jäivätkin haaveeksi.
Vaikka palapeli on tiivis viiden palan summa, ihmeellisen ”Kestit-hengen” taustalla on aina ollut vahvimmin isä “ihi” Jonne.
Kestillä oli usein ikävä kotiin perheen luo. Tämä ilmeni jo teinivuosien keikkareissujen kirjeistä lapsuudenkotiin Tuiraan, aina viime hetkien kuiskattuihin toiveisiin saakka. Isänä hän oli mitä parhain. Meille lapsille tarjottiin aina mahdollisuus toteuttaa itseämme. Välillä kannustamalla, välillä puskemalla, mutta ei koskaan väkisellä. Pikisaaressa kotimme ovi oli aina avoinna (myös vieraille ihmisille) ja mielen päällä olevat asiat keskusteltiin perusteellisesti läpi.
Ystävien, tuttavien ja tuntemattomienkin muistamiset ja muistelot ovat lämmittäneet meitä suuresti ja samalla tuoneet julki ennenkuulumattomia sattumuksia ja kohtaamisia. Äärimmäisen hienoa on kuulla kuinka Kestin jälki maalauksena seinällä tai lausuttuna neuvona elää ja värittää niin monen elämää edelleen ja jatkuvasti.
Multitaiteilijaa, aviomiestä ja isäämme Jounia rakkaudella ja lämmöllä muistaen kaipaamaan jäävät: vaimo, lapset, sukulaiset, ystävät ja läheiset sekä lukemattomat etäiset.
sekä Pirjo Kesti
20.-30.8.2015
Artikkelin lähde Kaleva