Sota ei unohdu

Kestiläläinen Seppo Karppinen on kerännyt vuosikymmenien aikana mittaamattoman kokoelman sotatavaraa.

Jussi Pesonen, TEKSTI
pekka peura, kuvat

Kolme askia Belomorkanal-tupakkaa. Pirun äkäistä röökiä, maailman vahvinta ehkä.

Askeista vanhin on samanlainen kuin talvisodassa, uusin on 2010-luvulta ja keskimmäinen jostain näiden kahden väliltä.

Jokaisen etukannessa on identtinen kartta Venäjän kanaaleista.

Vanhimmassa on pelkkä kartta, seuraavassa alareunaan on lisätty teksti ”tupakka on haitallista terveydelle” ja uusimman reunaan on jo liimattu iso tarra ”tupakointi tappaa”.

Sodassa tappoivatkin luodit. Sanotaan, että Belomorkanalin halkaisija on 7,62 millimetriä – sama kuin rynnäkkökiväärin kaliiperi.

Leningradilaisen tupakkatehtaan olisi oikopäätä muuttanut suoltamaan patruunoita.

Belomorkanal-askit kuuluvat kestiläläisen Seppo Karppisen kokoelmiin.

Tupakat ovat kuin ruohonkorsi nurmikolla. Karppisen kodin pihamökki pursuaa sota- ja armeijahenkistä tavaraa merkittävän museollisen verran.

Artikkeleita on tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Kypäriä, kirjeitä, julisteita, takkeja, taidokkaita puhdetöitä. Pihalla seisoo neuvostotykki putki ojossa.

Tarkkaa määrää ei Karppinen lähde arvioimaan.

– Kaikki rahat ovat menneet tähän, nimenomaan kaikki, hän sanoo.

Suuren osan kokoelmastaan hän on ostanut.

Mutta paljon tavaraa Karppinen on itse käynyt hakemassa autolla rajan takaa Uhtualta. Siellä kestiläläiset nuoret miehet jatkosodassa taistelivat.

Aikoinaan Venäjä salli viedä maasta sotamuistoja, mutta Karppinen kertoo, että ei enää kymmeneen vuoteen.

Yhdellä kymmenistä matkoistaan Karppinen sai kuulla, että metsässä Eldankajärven lähellä lojuu pirstoutunut neuvostoliittolainen pommikone.

Erityisesti potkuri kiinnosti. Se oli rei’itetty konekiväärillä kuin juustoksi.

– Näyttää siltä, että kone olisi itse ampunut itsensä alas. Tahdistin olisi mennyt rikki.

Tahdistimen tarkoitus on rytmittää konekiväärin laukaukset menemään pyörivän potkurin lapojen välistä.

– Mutta koneessa (Tupolev SB-2) ei ollut sellaista konekivääriä, joka ampuisi lavasta läpi. Lapaa on ammuttu jälkeenpäin, kun kone oli jo maassa.

Määräykset sallivat viedä Suomeen vain tietyn määrän tavaraa rajanylitystä kohden.

Niinpä Karppinen tuli maahan yhden potkurin lavan kanssa. Mutta pian hän lähti taas matkaan ja palasi metsään seuraavaa osaa hakemaan.

Kahden kesän urakan jälkeen koko potkuri oli Kestilässä.

Karppisen ensimmäinen sotamuisto on kahteen käteen sopiva puinen, kannellinen rasia.

Taidokkaan puhdetyön askarteli venäläinen vanki, joka teki maataloustöitä Karppisen äidin kotona Kestilässä kesällä 1944.

– Oli kai hauska veikko. Taisi olla jostain Ukrainan seudulta kotoisin.

Karppinen syntyi itse sotien jälkeen vuonna 1951.

– Sota-asiat ovat kiinnostaneet niin kauan kuin muistan.

Vuosikymmeniä kerätty kokoel-
ma on mykistävän suuri, mutta Karppinen ei tahdo nostaa sitä mitenkään ylivertaiseksi.

– Onhan meitä muitakin. Olemme vain sellaisia maan hiljaisia, emme paljon höpöttele.

Leipätyönsä eläkkeellä oleva Karppinen teki luokanopettajana. Sotahistoria ei hänen oppilailtaan jäänyt unholaan, ja joskus tarinointi venähti koko tunnin pituiseksi.

– Saattoi olla hyödyllisempääkin kuin se, mitä olisi pitänyt opettaa.

Sotatarinat ovat virranneet sukupolvelta toiselle, kun Karppinen on itse kuullut määrättömästi juttuja veteraaneilta vieraillessaan Uhtualla heidän kanssaan.

Maisemat muuttuivat eläviksi, kun vanhat miehet palasivat tutuille tappelupaikoille. Yksi heistä mykistyi puoleksi tunniksi entisen korsunsa tunnistaessaan.

Sillä venäläinen oli yösydännä hyökännyt sisään ja tulittanut sokkona pitkin seiniä. Luodit olivat viuhuneet hänen ja muiden lavereilla maanneiden sotilaiden yli.

Usein Karppinen tekee Uhtuan-reissunsa yksin ja lukuisat kerrat hän on toiminut ryhmämatkojen oppaana.

Hänellä on jo karjalaa puhuvia tuttuja siellä, missä sodan aiheuttamat tapahtumat jatkuvat vieläkin.

Tänä kesänä uutisoitiin kolmen miehen kuolleen Uhtualta pohjoiseen sota-aikaisen pommin räjähtäessä.

Karppinen on kuullut tapauksesta uhtualaisten kertomuksen:

Heitä oli ollut neljä kalamiestä, ympäripäissään. Miehet olivat sytyttäneet rannalle nuotion, ja yksi heistä läksi soutelemaan kalalle.

Muut kolme löysivät sillä aikaa jostain miinan ja rupesivat raplaamaan sitä. Jotta se posahtaisi, kolmikko keksi nakata miinan tuleen.

Liekit lepattivat, puu hiiltyi ja juopuneet miehet sammuivat.

Kun neljäs mies palasi kalalta, löysi hän toverinsa räjähtäneen nuotion ympäriltä.