Raikas tuulahdus kirjallisuudessa

”Miten voidaan kirjoittaa tällaista ihanuutta, joka puhuu
näin syvästi”, Taivaslaulun Viljaa esittävä Eriikka Väliahde
ihastelee Tampereen Työväen Teatterin ensi-illan alla.

Eeva Kauppinen

Näyttelijä Eriikka Väliahde luki Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-romaanin heti, kun se ilmestyi.

Hän innostui ja halusi vaikka itse ohjata kirjasta teatterikappaleen.

– Taivaslaulu oli pitkästä aikaa sellainen romaani, jonka maailman ymmärsin. Se puhuu ihmisistä, joilla on semmoiset arvot, mihin olen itsekin kasvanut, Väliahde sanoo.

– Minulla ei ole lestadiolaistaustaa, mutta olen körttiläinen. Tulen aika vahvasti uskonnollisesta perheestä, siksi kirja sisältää minulle tuttua maastoa.

Oulussa syntynyt Eriikka Väliahde on Tampereen Työväen Teatterin laulava tähtinäyttelijä. Hänet on nähty revyytyttö Roxie Hartin roolissa Chicago-musikaalissa ja Carmenina Tiina Puumalaisen ohjaamassa tanssivassa intohimodraamassa. Seuraavaksi Eriikasta tulee Taivaslaulun Vilja.

Eriikka Väliahde iloitsee, että Tampereen Työväen Teatteri nappasi Taivaslaulun ohjelmistoonsa.

– Rauhalan romaani on hyvin raikas tuulahdus kirjallisuudessa kaiken tunkkaisen keskellä, hän kehuu.

– Tällaista ääntä ei juuri kuule, joka on kuitenkin sitä minunkin pohjavirtaa. Kun luin kirjan läpi, itkin ihan suunnattomasti sitä, miten tällaista ihanuutta voidaan kirjoittaa, joka puhuu näin syvästi.

Rauhalan kieli on vahvaa ja lyyristä.

– Kieli on kaunista ehdottomasti, mutta se ei ole minulle se juttu, vaan kirjan maailma ja henkilöt, Väliahde kertoo.

– Viljan puoliso Aleksi ihastuttaa ihan suunnattomasti. Hän on rehti mies. Semmoinen kuin miehen pitää olla minun mielestäni, Eriikka naurahtaa.

Eikä Aleksi hylkää Viljaa, vaikka toinen ei olekaan helppo.

– Pauliina Rauhala on syvästi viisas ihminen ja vahvasti älykäs. Hän ei asettele asioita vastakkain. Teoksen sydän on sen humaani ote, ja miten ihmiset itse raivaavat liikkumatilaa itselleen.

Kirjassa Vilja analysoi itseään. Hän sanoo, ettei ole selviytyjätyyppi.

”Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mikä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. Se on uskonkysymys. Hyvä Jumala. Varjele tuulenpysäyttäjää ja auringonkantajaa.”

– Vilja sanoo hyvin hienon mutta ristiriitaisen repliikin, että uskovaiset ovat metsän puiden joukossa pitkiä, suoria mäntyjä, Väliahde toteaa.

– Vilja, joka kokee todella vahvoja ristiriitoja oman uskonsa kanssa, vielä kaiken jälkeen näkee ihanteellisina yhteisössä olevat äidit ja isät, ja varsinkin ne naiset. He ovat hyvin pitkiä, suoria mäntyjä. Jaksavat aika paljon. Siitä huokuu kirjailijan vahva kunnioitus yhteisöä kohtaan.

Väliahdetta puhuttelee teoksen henkilöiden vaatimattomuus ja sitoutumisen arvostus. Ajatus, että lapset ovat lahja.

– Sellainen vaatimattomuus, jota tässä taidemaailmassa ei hirveästi ole.

Tampereen Työväen Teatterissa harjoitukset ovat jo pitkällä.

– Taivaslaulusta tuli hyvin erilainen kuin mitä se oli minun päässäni. Ohjaaja Heidi Räsäsellä on hyvin vahva, hyvin taiteellinen, ehkä vieraannuttava oma estetiikka. Mutta pidän siitä tosi paljon. Hän on tämän tyylin nuoren polven mestari.

Taivaslaulun valinta ohjelmistoon on myös ärsyttänyt Tampereella.

– Tyypillisesti uskovaiset esitetään teatterissa negaation kautta. He ovat niitä hölmöjä, jotka laulavat niitä typeriä virsiä. Aggressiot varsinkin meidän omaa uskontoa kohtaan ovat kovia. Siinäkin Pauliina Rauhalan teos on radikaali, etteivät hänen kirjansa uskovaiset ole hölmöläisiä. Tämä on radikaalein asia siinä, eikä sitä saa häivyttää, vaikka mieli tekisi.