Artikkelin lähde Kaleva
Pia Kaitasuo”Mielenosotuskulkue yhä jatkuwia laittomia oloja ja wiime aikaisia törkeitä oikeuden loukkauksia wastaan päätettiin panna toimeen tämän kuun 20 pnä klo 3 j.p.p.”, uutisoi Kaleva Työväen rientoja -palstallaan 14. elokuuta 1905 Oulun työväenyhdistyksen kuukausikokouksen päätöksistä.
Uutinen luettiin myös kaupungintalolla sijainneella poliisilaitoksella. Poliisimestari Michael Demidoff otti viipymättä yhteyttä v.t. kenraalikuvernööriin Richard Rothströmiin.
Tämä ei halunnut virkavallan puuttuvan tapahtumaan, vaikka sortotoimia vastustaneiden kaupunkilaisten – niin ns. perustuslaillisten kuin työväenyhdistysläisten – liikehdintä olikin johtanut hänen edeltäjänsä Otto Savanderin eroon. Poliisimestaria ”kehoitettiin olemaan asettamatta mitään esteitä”.
Demidoff ei lannistunut, vaan raportoi 21. elokuuta päivätyssä, salaiseksi merkityssä, asiakirjassa ryhtyneensä kiellosta huolimatta toimenpiteisiin.
”Noudattaen tätä kehoitusta lähetin etsivän komisarion yhden ylikonstaapelin ja kaksi konstaapelia siviilipukuisina seuraamaan”, hän tilittää.
”Vielä saan lisätä, että mahdollisten järjestyksen häiritsemisten varalta oli komentanut kaikki palveluksesta vapaat konstaapelit olemaan edellä mainittuna päivänä poliisikamarissa varalla.”
Michael Demidoff oli saman vuoden alkupuolella nimitetty Oulun ensimmäiseksi poliisimestariksi osana sortokauden toimenpiteitä. Tämä lakkautetun Oulun Tarkk’ampujapataljoonan alikapteeni tuli tunnetuksi tiukoista Suomen vastaisista mielipiteistään.
Hänen alaisuuteensa kerrotaan valitun henkilöitä, jotka esiintyivät kaupunkilaisia kohtaan mielivaltaisesti ja raa’asti.
Demidoffin raportti avaa ainutlaatuisen näkymän oululaisen kansan tahtoon.
Dokumentissa, joka löytyi Kansallisarkistosta joitakin kymmeniä vuosia sitten, piirretään tapahtumista selkeä kuva: melkein voi kuulla yli 6 000:n marssijan askeleet katukivillä ja rytmin antaneen torvisoitannan pauhun.
Punalippuihin kirjatut, nyt jo klassikoiksi muuttuneet, iskulauseet luetellaan. Samaten Marseljeesi ja muut sävelmät, jotka reitin varrella kaikuivat mennen tullen.
Ne säkeet, joita useista eri suista Linnansaarella lausuttiin, tiedetään myös. Räätäli J.E. Karhu muun muassa muistutti väkeä Jaakko Ilkasta ja uljaista Nuijasodan miehistä: ”Ei oikeutta maassa saa / Ken itse sit’ ei hanki”.
Kalevan faktori Reino Drockila tuntui ”voimakkaassa puheessaan” Demidoffin mukaan suorastaan villinneen joukkoja: ”ja lopettipa puheensa esittämällä eläköön huudon vapaudelle”.
Kaupungin historiaa kirjoittanut Kustaa Hautala toteaa vuoden 1905 ylipäänsä olleen Oulussa ylen levoton. Poliisimestari Demidoffin kaulusta kiristi taatusti.
Ei ollut helppoa olla oululaisten poliisimestarina, sillä protestimieliala kävi läpi kaupungin sen nuorimpia myöten. Heinätorin koulun ensimmäistä luokkaa tuolloin käynyt Yrjö Pennanen (1898–1975) muisteli myöhemmin, miten Demidoffille annettiin iltaisin vihellyskonsertteja ihan ”antamisen ilosta”.
Pienikin poika pääsi kuulemma isompien mukaan, jos oli vihellyspilli omasta takaa. Peltiseppämestari Antti Laineen pojat järjestivät jäännöspaloja, joista pillejä tehtiin, Pennanen kertoi.
– Eikä ne maksaneetkaan, kunhan vain ne käytettiin yleisissä vihellyskonserteissa, milloin Demidoffin, milloin jonkun santarmikihon akkunan alla tai sen läheisyydessä.
Työväen elokuisen sunnuntaimarssin kerrotaan sujuneen hyvässä järjestyksessä. Poliisimestarin raportin rivien välistä voi kuitenkin lukea Demidoffin vilpittömästä halusta puuttua työväenliikkeen liikehdintään.
Liekö ollut mieli kuinka malttamaton, kun kirjuri on piirtänyt viimeisiksi riveiksi: ”Samalla pyydän ilmoitusta siitä, katsooko Herra Kuvernööri tarpeelliseksi, että edellämainitun johdosta ryhdyttäisiin enempiin toimenpiteisiin ja minkälaisiin.”
Välittömästä reaktiosta ei ole tietoa. Se tiedetään, että kansalaisaktivismin vahvistuttua edelleen syksyn mittaan v.t. kuvernööri poliisikuntineen yritti tiukentaa otettaan.
Toisen osapuolen toimenpiteet ovat jääneet merkeiksi historiaan: marraskuun 1. päivänä oululaiset pistivät poliisimestarin lujille – kantoivat tämän kamarilta kotiinsa! Demidoff erosi virastaan, samoin hänen alaisensa.
Venäjän keisarikunta halusi kitkeä vähemmistökansallisuuksiensa oikeudet minimiin. Tunnetuin routavuosien tapahtumista on vuoden 1899 Helmikuun manifesti. Suomalaiset pitivät sitä valtiokaappauksena, jolla otettiin pois se mistä Venäjään liityttäessä oli luvattu.
Syntyi laaja passiivinen vastarinta, joka oli hyvin organisoitunutta. Venäjän vastaus tähän oli nimittää elokuussa 1898 kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikov, joka ei tunnustanut Suomen erityisasemaa.
Vastarinta jatkui, myös levottomuuksia esiintyi. Suomalaisia vaikuttajahahmoja, heidän joukossaan oululainen rehtori Mauno Rosendal, karkotettiin.
Bobrikoville myönnettiin 2. huhtikuuta 1903 diktaattorin valtuudet. Eugen Schauman ampui Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904.
Ensimmäinen sortokausi päättyi 30. lokakuuta alkaneeseen suurlakkoon. Suurlakko oli kaikuja Suomen suuriruhtinaskunnan tuonhetkisistä omista oloista mutta myös Venäjän sisäisistä vaikeuksista.
Keisari Nikolai II suostui antamaan suomalaisille 4. marraskuuta 1905 manifestin, jossa muun muassa annettiin lupauksia yleisestä ja yhtäläisestä vaalioikeudesta.
20.7.1906 Nikolai II vahvisti lain, jossa suomalaiset saivat yksikamarisen eduskunnan, jonka 200 jäsentä valittiin vapailla vaaleilla äänioikeu-
den ollessa yleinen ja yhtäläinen. Meillä on sama edustuslaitos edelleen.
ilmoitusta siitä,
katsooko Herra Kuvernööri tarpeelliseksi, että edellämainitun johdosta ryhdyttäisiin enempiin toimenpiteisiin ja minkälaisiin.”
Artikkelin lähde Kaleva