Artikkelin lähde Kaleva
Anna KilponenRapinaa, kahinaa ja natinaa. Suuret, paperiset säkit roikkuvat katosta köysien jatkeina, mutta niihin myös sonnustaudutaan. Kasa ruttuista paperia näyttämön laidalla herää eloon, kun siihen kääriydytään.
Yrjö Kokon satuklassikko
Illusia, Sanna Vellava, laskeutuu yläilmoista hitaasti köyttä pitkin, välillä kiepsahdellen ja uteliaasti näkemäänsä tarkkaillen maahan, jossa hän kohtaa vastakohtansa, pessimistisen ja juurevan Pessi-peikon (Teemu Tuohimaa).
Ilma-akrobatiaa Yli-Maunula on hyödyntänyt aiemmin yhteistyössään Ilona Jäntin kanssa. Sitä on luvassa tälläkin kertaa, silllä esityksessä nähdään sirkustaiteilija Sanna Vellava, joka tekee Illusian roolin ja Katja Kortström, joka tulkitsee eläinhahmoja hyödyntäen rengastrapetsia.
– Meidän Illusiassamme on enemmän Peppi Pitkätossua kuin perinteistä keijua. Haluan korostaa naisen voimaa, Yli-Maunula toteaa.
Lavastaja-puvustaja Pirjo Valinen on luonut rautakaupan eristepaperista laatoitusta jäljittelevän lattian, joka ylempää katsottuna synnyttää syvyysvaikutelman.
– Tämä on kirkon lattia Meksikosta, Valinen paljastaa inspiraationsa lähteen.
Paperia ovat myös esityksessä käytettävät peruna- ja jätesäkit sekä kauppakassit. Isoimmat niistä ovat jopa 240 litran vetoisia, sellaisia, joiden sisään mahtuu ihminen, Valinen vihjaa.
– Pessi ja Illusia elävät sodan keskellä. Ajasta tulivat mieleeni säkit. Jos totta puhutaan, päädyin valmiisiin säkkeihin, koska halusin, ettei kaikkea tarvitsisi rakentaa alusta lähtien itse.
Valinen päätti ehdottaa Pirjo Yli-Maunulalle Pessin ja Illusian tekemistä kuultuaan radiosta aiheeseen liittyvän keskustelun.
– Tuli olo, että tunnen sen maailman, sillä olinhan ollut tekemässä sitä Oulun kaupunginteatteriin 1976. Lisäksi olimme tehneet Pirjon (Yli-Maunula) kanssa vasta yhdessä
Nyt liki neljänkymmenen vuoden jälkeen hän kokee olevansa paljon syvemmällä Pessin ja Illusian maailmassa. Luonto, suomalaisuus ja pohjoisuus ja ihmisen selviytyminen poikkeusoloissa kiehtovat työryhmää.
Yli-Maunula syttyi heti Valisen ehdotukselle – vasta myöhemmin häntä alkoi hirvittää, kuinka kertoa monille tuttu tarina.
– En ole tarinankertoja, vaan teen asioita abstraktimmin. Olen kipuillut sitä, kuinka paljon minun on pakko saada tarinaa kronologisesti esille. Nyt olen vapautumassa siitä. En esimerkiksi yritä tuoda tarinaa mukaan mimiikan keinoin.
Tilannettaan Yli-Maunula vertaa tarinan pohjalta tulkintaansa tekevään kuvanveistäjään. Silloin tulkinta on alkuperäisteoksen maastossa, mutta se ei ole liian kirjaimellinen.
– Oli pakko keskittyä vain muutamiin peruslinjoihin, ja löytää sieltä se oleellinen. Ote on ronski, sillä emme yritä tehdä näköispatsasta, Yli-Maunula sanoo.
– Jälki on kuin kirveellä veistettyä. Se puhuttelee meitä, mutta sopii myös Pessin ja Illusian tarinaan, jossa ollaan luonnon kanssa tekemisessä. Paperikin on osa luontoa, Valinen lisää.
Valinen ja Yli-Maunula ovat tehneet yhteistyötä jo 1990-luvulta lähtien. Susurrossa he halusivat pohtia, minkälaista ääntä ja visuaalisuutta paperi tuottaa. Myös Pessissä ja Illusiassa keskeistä on materiaalin ja tekemisen välinen vuorovaikutus, minkä kautta monet hahmoistakin ovat muovautuneet.
Tiimityöskentely on osa Yli-Maunulan filosofiaa, sillä hänelle on tärkeää, että idea voi tulla keneltä tahansa. Tämän vuoksi hän on halunnut jakaa myös ohjaajan vastuuta. Hänellä on työparinaan
– Koen, että teoksesta tulee vahvempi ryhmätyöskentelyssä. Silloin jokainen voi tuoda mukaan mahdollisimman paljon omaa osaamistaan. Ohjaajan tehtäviin kuuluu taas näkemyksien kirjon suodattaminen.
Tarinassa sateenkaarella asunut Illusia laskeutuu tutkimaan maata ja kohtaa metsässä Pessi-peikon. Valoisa Illusia ja pessimistinen Pessi ystävystyvät. Menetettyään siipensä Illusian on lopulta jäätävä maan pinnalle ja kohdattava luonnonvoimat, jotka asettavat hänelle erilaisia haasteita ja vaikeuksia. Maassa hän kokee ensimmäistä kertaa vuodenajat.
Pessin ja Illusian tarinasta on tehty baletteja, näytelmiä, elokuvia ja Japanissa myös sarjakuvaa.
Jojo – Oulun tanssin keskuksen ja Flow Productionsin Pessin ja Illusian kantaesitys nähdään 4.11. Valvesalissa.
Ryhmätyöskentelyssä impulssi voi tulla keneltä vain, Pirjo Yli-Maunula (keskellä) valottaa tekemisen filosofiaansa. Apulaisohjaaja Milla Virtanen ja tanssija Teemu Tuohimaa viimeistelevät säkkiä harjoituksissa.– Rakensimme lasisen pullosoittimen, jotta saimme maisemaan ja ajatukseen sopivaa ääntä, Markus Lampela toteaa.
Hän yritti rakentaa jopa molliharpun pahvista, mutta se ei onnistunut. Pahvihuilukaan ei toiminut, sillä kastuessa se pehmenee.
Esityksen päämelodia syntyi ”lootassa olevilla pahviputkilla” eli eräänlaisella pahviputkikellolla, kuten Lampela soitinta luonnehtii.
– Siitä syntyy täysin omanlaisensa ääni, kun sitä vielä lätkyttää pahvinpalasella.
Pahviputkikello on esityksessä Pessin soitin. Otsalan mukaan sen ääni johdattelee tietynlaiseen maisemaan.
– Se on kuiva kangasmetsä, jossa on välillä kosteampia kohtia.
Illusian instrumentiksi esityksessä valikoituneella huilulla puolestaan on historiallinen yhteys metsään, sillä ensimmäiset huilut tehtiin puusta.
Soivan Siilin kaksikolle Pessi ja Illusia on suurin taideprojekti, jossa he ovat olleet mukana.
– Isossa proggiksessa oppii uutta joka päivä. On pirun vaikeaa oppia pois melodisesta sointujen vankilasta, mutta kun siinä onnistuu, se vapauttaa, Salmijärvi toteaa.
Lampela sanoo projektin myötä havainnoineensa ääniä uudella tavalla.
– Se on jotenkin herkistänyt omat aistit. Kun ladoin puita liiterissä, havaitsin, että kuivat koivuklapit soivat ja kalisivat. Katsotaan, tuleeko niistäkin soitin.
Artikkelin lähde Kaleva