Arjen ja ihmisen työn oodi

Kiitos kaukonäköisten asianharrastajien Turkansaaren ulkomuseo on kertomassa nykypolville aidosti eletystä.

Pia Kaitasuo

Tuhatkunta hääparia on vuosien saatossa astunut Turkansaaren kirkon kynnyksen yli ja kulkenut lyhyen matkan vaatimattoman alttarin ääreen. Turkansaareen on jonotettu vihittäväksi tänäkin kesänä.

Vähältä piti ettei tätä somaa 1694 valmistunutta pyhättöä ole. Rakennus näet rappeutui ja myytiin vuonna 1814 oululaisille lohenkalastajille varastoksi 29 riikintaalarilla ja kahdella killingillä.

Saaren läheiselle Määtän tilalle asettunut tohtori Östen Elfving (1874–1936) halusi tallentaa alueen historiaa. Hän löysi kirkon Raatista 1920-luvun alussa ja osti sen. Oulujoen talolliset siirsivät kirkon takaisin paikalleen saareen talvella 1922.

Elfving ehti hankkia saareen myös muun muassa tuulimyllyn ja 1600-luvulta peräisin olevan Hietaniemen pappilan Ylitorniolta.

Östen Elfving ei ollut kuka tahansa tohtori. Hän oli yksi Suomen 1900-luvun alun keskeisistä maatalousasiantuntijoista, maatalousministerinäkin kahteen otteeseen, Suomen Oslon-suurlähettiläs, ja toimiessaan Asutushallituksen ylijohtajana hän vaikutti merkittävällä tavalla tilattoman väestön aseman kohentamiseen.

Turkansaari henkii arjen ja ihmisen työn oodia. Sen säilyminen nykypolville on paljolti yksittäisten ihmisten tunnollisuuden panosta. Jo Elfvingin innostus sai oulujokiset perustamaan vuonna 1925 Turkansaaren kirkko- ja museovaltuuskunnan.

Ulkomuseoalue muotoutui nykyisekseen 1960-luvulta alkaen. Turkansaaren tueksi syntyi 1960 Oulujoki-seura ja vuotta myöhemmin Turkansaaren säätiö.

Turkansaaren museonhoitajana pitkän päivätyön tehnyt Anneli Syrjänen tähdentää Elfvingin tyttären Brita Heleniuksen (1917–1988) ja tämän perheen merkitystä nyky-Turkansaarelle.

– Brita Helenius ymmärsi kaukonäköisesti, että Oulujoki-seuran monet tehtävät veisivät aikaa ja Turkansaari tarvitsi siksi oman säätiön. Käytännössähän kummassakin toimi paljolti samoja henkilöitä.

Säätiö sai Turkansaaren esineistöineen lahjoituksena Heleniuksilta. Nämä jatkoivat muutoinkin Elfvingin hengessä: keräsivät ja lahjoittivat esineistöä. Brita Helenius auttoi konkreettisesti myös saaren töissä.

– Riihikuivaa rahaakin saimme, muun muassa navetan ostoon, ja tie joka vie saareen on lohkaistu suvun maista. Korvauksetta.

Museoalueesta tuli ammattimaisesti hoidettu Anneli Syrjäsen myötä. Syrjänen korostaa toiminnanjohtajana 1973–83 olleen Eino Jokisen merkitystä oppi-isänään.

– Eino oli hyvällä tavalla pedantti. Hän piti tarkkaa työpäiväkirjaa. Kun myöhemmin piti tarkistaa esimerkiksi miten jokin toimenpide oli tehty, saatoin kaivaa arkistosta oikean vihkon esiin.

Hämeen Kangasalta kotoisin ollut Eino Jokinen (1902–1997) viihtyi koko uransa pohjoisessa. Päätyönsä hän teki maanmittausinsinöörinä Pudasjärvellä.

Jokiselle pohjoispohjalainen kansankulttuuri näyttäytyi ylen kiehtovana, se kun erosi niin paljolti kotiseudun perinteestä. Niinpä hän alkoi jo 1930-luvulla kerätä muistitietoa ja esineitä ja tallentaa näkemäänsä ja kokemaansa valokuvin. Jokisen Pohjois-Pohjanmaan museossa säilytettävässä kuvakokoelmassa on yli 15 000 negatiivia.

Jokisen rinnalla merkittävää työtä tehneelle Matti Vasalalle (1931–2013) Turkansaari oli isäin maata. Hän syntyi Vasankankaalle maanviljelijän nuorimmaiseksi ja asui samoilla kunnailla lähes koko elämänsä. Päivätyönsä Vasala teki opettajana ja rehtorina Merikosken koulussa, mutta Oulun seudulla hänet muistetaan erityisesti kotiseututyöstään.

Vasala oli Oulujoki-seuran perustamisen takana, mallia hän sai isältään, joka kuului saaren kirkko- ja museovaltuuskuntaan.

– Siinä jo oli mukana paljon juurevia paikallisia isäntämiehiä. Saappaat oli savessa, Syrjänen toteaa tienoon hyvästä hengestä Turkansaaren suhteen.

Fakta